Agenttiottelu Jason Bourne vs. Ethan Hunt : FIGHT!

Alunperin ajattelin, että voisin kirjoitella näistä kummastakin erikseen elokuvasarjoina (joo, tarkoitus olisi moisistakin kirjoittaa), mutta mielenkiintoisempana ideana ajattelin, että josko näitä "agenttiralleja" vertaisi toisiinsa yksittäisinä elokuvina ja sarjoina, sekä kaiken muunkin osalta. Nyt kun kummatkin trilogiat (vaikka luvassa on toki yksi episodi lisää kumpaankin piakkoin) on taas katsottu, niin voidaankin pureutua siihen, kumpi tämän matsin voittaa, vai onko tuloksena kenties tasapeli?

Jason Bourne on muistinsa menettänyt, CIA:n tappaja. Hänen tarinansa alkaa jorpakosta pelastettuna ja motiivina läpi elokuvasarjan toimii yksinkertaisesti se, että hän muistaisi kuka hän on. Toisena motiivina on itsensä ja välillä myös läheisen suojeleminen, sillä jostain syystä Bournen kouluttaneet ihmiset eivät pysty antamaan tämän elää rauhassa edes toisella puolella maapalloa. Bourne puolustaa parhaiten hyökkäämällä ja kun häneltä viedään viimeinenkin asia pois, mikä merkitsee, olisi pahojen poikien parempi piiloutua. Mutta tykin- ja nyrkinruokana he toisaalta viihdyttävät huomattavasti enemmän. Bournea elokuvissa esittää Matt Damon (tulevaisuudessa ilmeisesti Jeremy Renner).

Ethan Hunt on IMF -viraston kiiltokuvakasvoinen, jatkuvasti sprinttaileva ja vaijereissa roikkuva agentti, joka keskittyy yleensä enemmän naamareilla kikkailuun ja muuhun vilunkipeliin, kuin mätkimiseen tai ammuskeluun (vaikka niitäkin elokuvissa harrastetaan hyvinkin paljon). Huntin tarina keskittyy yksittäisiin uhkiin, joita hän aina ratkoo tiimin kanssa, johon kuuluu kiinteänä osana musta hakkeri, joka on sekä hauska että cool. Tai ainakin hänet on sellaiseksi tarkoitettu. Ethanin episodien keskiöön liittyy aina nainen, joka täytyy tietenkin pelastaa. Hunttia näyttelee jatkuvasti virnuileva Tom Cruise.

Asia, joka yhdistää näitä elokuvasarjoja, on ohjaajien vaihtuminen. Ensimmäisen Bourne -elokuva The Bourne Identity (ja tässä vaiheessa saatte tottua siihen, että puhun elokuvista niiden englanninkielisillä nimillä) on Doug Limanin ohjaama, kun taas kaksi jälkimmäistä elokuvaa ovat Paul Greengrassin käsialaa. Mission Impossiblet taasen vaihtavat ohjaajaa jokaisen osan kohdalla: ensimmäisen ohjasi Brian De Palma, toisen John Woo ja kolmannen J.J. Abrams. Neljännen ohjaa/ohjasi Brad Bird, joka tunnetaan animaatioiden ohjaajana paremmin. Bourne -elokuvat kulkevat ohjaajan vaihtumisesta huolimatta alusta loppuun asti samalla temmolla, mutta M:I -elokuvien kesken on havaittavissa huomattaviakin eroja. De Palman Mission Impossible on monimutkainen trilleri, joka sai ihmiset aikanaan hämilleen juonikuvioidensa takia ja fanit varpailleen, kun eräästä päähahmosta tehtiin elokuvan pääpahis. John Woon Mission Impossible 2 sen sijaan on idioottidraamaa ja toimintakohtauksia yhdistelevä tekele, joka sai nuoren Tonin hyppimään riemusta ja ylistämään elokuvaa. Nyttemmin pyörittelen lähinnä päätäni. Abramsin Mission Impossible 3 (huomaa muuten hyvin omaperäinen nimeämisperiaate) taasen sekoittaa jännäriä ja toimintaa yhteen. Alunperin en pitänyt viimeisestä Mission Impossiblesta juurikaan, mutta nyt katsottuna se toimii ensimmäisen tasoisesti, joskin hieman eri asioiden vuoksi.

Tällaisia elokuvia pitää luonnollisesti vertailla myös aiemmin mainittujen pahisten pohjalta. Kummatkin elokuvat marssittavat valkokankaalle pahapahapahoja isoja pahiksia ja näiden kätyreitä. Mission Impossiblejen joukkoa edustavat ikipahis Jon Voight, "alkuperäinen" Wolverine Dougray Scott sekä jälleen kerran helvetin hyvin vetävä Phillip Seymour Hoffman. Pikkupahiksista löytyvät mm. Prison Breakin Dominic Purcell ja lutuinen Billy Crudup. Bournea hengiltä taasen yrittävät Chris Cooper, Brian Cox, sekä David Strathairn. Näissä leffoissa tosin pienemmät pahikset varastavat shown kerta toisensa jälkeen. Heitä esittävät mm. Clive Owen, Karl Urban, sekä Edgar Ramirez. Tämä vertailukohta lienee elokuvien kannalta hankalin, sillä kummankin sarjan pahat pojat ovat kutkuttavia ja mielenkiintoisia. Bourneissa pahiksista löytyy tosin ajoittain myös sympaattinen puoli.

Ethan Huntin eduksi täytyy lukea naiset, joita hän pan.... suojelee. Cruise vehtailee Emmanuelle Béartin, Thandie Newtonin sekä Michelle Monaghanin kanssa. Matt Damon taasen rakastaa vain Franka Potentea, mutta viimeiseen elokuvaan rakennettiin jostain syystä pientä kipinää myös Julia Stilesin kanssa. Stiles on tavallisen nätti nainen, jota fanitan kyllä, mutta itse tarinaan kyseinen sivumaininta ei oikein istunut. Kummassakin sarjassa naiset jäävät silti sivupiipittäjän rooliin (niin kuin liian usein jenkkielokuvien kanssa tapana on), mutta Bourneissa he ovat ehkä asteen verran vahvempia.

Yksi tärkeimpiä tekijöitä elokuvasarjojen vertailussa ovat toimintajaksot. Kummassakin elokuvasarjassa toki ammuskellaan jonkun verran, mutta kaikki muu toiminta on kummassakin paljon mielenkiintoisempaa. Ensimmäisen Mission Impossiblen luotijunaepisodi aiheutti aikanaan " VAU! " -fiiliksiä ainakain allekirjoittaneelle ja onhan se aika tiukka kohtaus aina vaan ja edelleen. Tietynlaiseksi toimintakohtaukseksi voidaan myös laskea kuuluisa vaijerista roikkuminen huoneessa, jossa lattiaan ei saa koskea. Kyseinen kohtaus toimii myöskin edelleen. Kakkososaan vaihdettaessa siirryttiinkin sitten Woon suosimalle kungfu -taajuudelle. Elokuvan toimintakohtaukset (kun niitä sitten vihdoin loppupuolella saadaan ruudulle herranjumala sentään) keskittyvät lähes yksinomaan epäkäytännöllisiin volttikierrepotkuhyppypotku -sekvensseihin, jotka pientä poikaa ihastuttivat, mutta nyt lähinnä huvittavat. Bonuksena toki Cruisen halu jälleen tehdä suuri osa stunteistaan itse. Ehkä coolimpi tähän liittyvä kohtaus on kuitenkin lopun moottoripyöräkohtaus, jolle edelleen pitää nostaa peukkua, vaikka aika on hiukan syönyt senkin tehoa. Kolmosessa sitten viritetään hi-tech -meininki korkeimmalle sarjassa nähdylle tasolle ja tehdään sitä sun tätä ihmeellisillä vekottimilla. Välissä tapellaan, mutta eipä siitä paljon jää mitään mieleen. Vaijerilla seinää ylöspäin juokseminen ja sen jälkeen tiputtautuminen sen sijaan saavat minulta myös peukun.

Perkele, tuli niin pitkä kappale, että Bournejen kanssa pitää aloittaa uusi ihan vain muotoseikkojen takia. Tämän elokuvasarjan kovinta antia ovat käsirysyt ja autoilukohtaukset. Käsirysyt ovat tähän mennessä oman taistelukohtauslistani kärjessä, sillä kerrankin elokuvissa tappelut TUNTUVAT TAPPELUILTA. Damon ja kumppanit mätkivät uskottavasti ja ennen kaikkea käytännöllisesti ilman hyppyjä ja muita ja matsien kuvaaminen käsivaralta lisää vain tehoa. Autoilukohtaukset edustavat nekin vauhtia ja tapahtumisen tuntua ja niitä seuraa vielä edelleenkin jännityksellä, vaikka tasan tietää, kuinka kohtauksissa käy. Bournet luottavat todellisuuteen, oikeisiin vekottimiin ja aseisiin hi-techin sijaan ja tällainen realismipohjainen lähestymistapa iskee ainakin minuun huomattavasti enemmän.

Kuten huomaatte, en todella osaa kirjoittaa lyhyesti. On kuitenkin aika käydä läpi viimeinen ratkaiseva tekijä. Jason Bourne on äärimmäisen konemainen tappaja, mutta myös todella sympaattinen. Vähäeleinen ja -puheinen Damon yrittää selvittää menneisyyttänsä ja välttää konflikteja, mutta aina vain hän niihin joutuu uudelleen. Ja jos Bournen kanssa joutuu konfliktiin, mahdollisuudet selvitä voittajana ovat 0%, paitsi tietysti pikkupahiksilla, joista eritoten Karl Urban valloitti sydämeni keskimmäisen, eli The Bourne Supremacyn kohdalla. Damonin viaton katse ja jonkinlainen tuska tilanteen suhteen on tuntuvaa. Samaan aikaan hän on kuitenkin vuorenvarma ja aina askeleen edellä oleva "puolijumala". Ethan Hunt edustaa tavallisempaa ihmistä, jolla on silti hemmetin hyvät hoksottimet, karismaa ja munaa (vaikkei Cruisesta ehkä uskoisi) tehdä kaikennäköistä, vaikka hänen virastonsa sitä yrittäisi estää. Hunt on elokuvien protagonisti, mutta ainakin minun on käsittämättömän vaikea löytää minkäänlaista sympatiaempatiamitälie -kosketuspintaa hahmoon yhdessäkään elokuvassa. Ymmärrän toki hänen olevan sankari ja ihan ok sellainen, mutta Cruisen käsittelyssä ja virnuilussa hahmosta tulee liian ylimielinen ja rasittava. Sitten kun vaihdetaan draamavaihteelle, niin mielessä on edelleen aiemmin mainitty ja draamaan on vaikea päästä sisään (sen lisäksi, että tosiaan kahdessa jälkimmäisessä osassa draaman kömpelyys saa hakkaamaan päätä seinään).

Jonkinlaisen yhteenvedon tehdäkseni totean siis, että The Bourne Identity, The Bourne Supremacy ja The Bourne Ultimatum ovat "realistisia", tietyllä tapaa minimalistisia, perinteistä Hollywood -toiminnasta suuresti poikkeavia elokuvia, joissa toiminta ja draama lomittuvat toimivasti yhteen (vaikka kolmannen elokuvan kohdalla siirappia kaadetaankin muutamassa kohtaan keitokseen hivenen liikaa). Misson Impossiblet ykkösestä kolmoseen taas ovat epätaisenen sarja, joka luottaa nimenomaan perinteiseen Hollywood -perinteeseen lähes joka asiassa.

En sano, että Mission Impossiblet ovat totaalisen kamalia elokuvia, sillä ykkönen ja kolmonen ovat itse asiassa sangen viihdyttäviä elokuvia, mutta aivoja et niiden katsomiseen tarvitse ykkösen juonikoukeroita lukuunottamatta. Bourneissa on toiminnasta huolimatta jotakin omituista eleganssia, joka vaatii aivoja mukaan katselemiseen ja ainakin minun aivoni arvostavat sitä kovasti.

Totuus on, että Jason Bourne vetelisi Ethan Hunttia nappoon nopeammin, kuin Cruise ehtii sanoa istukka ja rohkenen väittää, että katsojat ovat Bournen puolella ainakin 8 kertaa 10:stä. Over and out.


Jason Bourne -trilogia        4/5

Mission Impossible -trilogia      2/5

The Fighter - Sama kliseinen tarina aina vaan ja uudestaan?

Kuten kaikki elokuvia edes joskus seuraavat tietävät, Hollywoodin perinteisimpiä tarinoita ovat ne, joissa protagonisti saa aluksi roppakaupalla paskaa niskaansa ja epäonnistuu, mutta kääntää tilanteen ympäri elokuvan edetessä ja lopulta hän onnistuu täydellisesti. Vaikka tämä kyseinen kaava on ehkä vieläkin yleisempi ns. teinielokuvissa, ei sitä juonikuviota turhaan karsasteta kypsälle katsojallekaan tehdyissä elokuvissa. Vaikka tällaiset elokuvat ovat ennalta-arvattavia ja juustoisia, on kyseisessä kuviossa myös oma vahvuutensa ja lopun onnistuminen antaa yleensä katsojallekin helpotuksen tunteen. Toki täytyy mainita, että jos juustoisuutta, ennalta-arvattavuutta ja kaikkea tätä viedään yli rajojen, on tuloksena vain silkkaa paskaa.

The Fighter istuu tähän kyseiseen elokuvakategoriaan vallan mainiosti. Sen pääjuoni on monesta aikaisemmasta saman genren elokuvasta tuttu ja turvallinen. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan päähenkilö Micky Ward (Mark Wahlberg) on pikkukaupungin nyrkkeily-ylpeyden ja isoveljensä Dicky Eklundin (Christian Bale) varjossa lymyävä vaatimaton, mutta lupaava nyrkkeilijä. Dicky ja veljesten äiti Alice (Melissa Leo) elävät edelleen yli kymmenen vuoden takaisia aikoja, jolloin Dicky tyrmäsi Sugar Ray Leonardin. Micky harjoittelee tai ainakin haluaa harjoitella kovasti, mutta Dickyn crack-riippuvuus estää harjoittelun, äidin ja isoveljen luoma psyykkinen paine pitää hänen itsetuntonsa maissa ja Micky häviää otteluita, joita hänen ei pitäisi edes otella. Alice taas on yli-itsevarma ja nokkava perheenäiti, joka lähes kymmenen lasta kasvattaneena ei kuuntele minkäänlaisia vastaväitteitä, vaan toimii Mickyn managerina kuitenkaan ajattelematta Mickyn parasta.

Elokuvan perinteinen juoni alkaa periaatteessa siitä, kun Micky saa turpaansa oikein olan takaa ja häpeää sitä. Kuvioihin eksynyt Charlene (Amy Adams) kuitenkin näyttää Mickylle toista puolta maailmasta ja uskaltaa tiukkana mimminä kyseenalaistaa hänen perheensä kieroutuneita ja masentavia suhteita. Micky alkaa etsiä itseään ja uskaltaa vihdoin sanoa miltä hänestä tuntuu ja kuten arvata saattaa, kehittyä nyrkkeilijänä. Keskiössä ovat siis kehyksenä nyrkkeily, motiivina perhe- ja läheissuhteet ja kirsikkana kakun päällä Mickyä pohjalta nostava rakkaussuhde Charleneen. Tästä tarina kulkee alusta loppua kohden sangen tuttuja polkuja.

Peruskehys ja genre ovat kuitenkin Fighterin kohdalla jotain, jotka ainakin minä unohdin kummallakin kerralla, kun sen katsoin. Ohjaaja David O. Russell nimittäin repii tästä kyseisestä asetelmasta irti jotain, mikä varmasti pitää otteessaan vaativampiakin katsojia, sillä ihmissuhteet on kirjoitettu ja ohjattu elokuvaan todella hyvin ja näyttelijätyö viimeistelee koko paketin elokuvaksi, jota katsoo elokuvana ja vieläpä hyvänä sellaisena, eikä vain minä tahansa Karate Kid -sukupolven epäonnistumis-onnistumis -elokuvana.

Mark Wahlberg on roolissaan perinteisen markwahlbergmainen. Ei kummoisia vuodatuksia, eikä kummoista näyttelemistä, mutta toisaalta kyseinen lähestymistapa istuu Micky Wardin hahmoon erittäin hyvin. Hän on vaatimaton, tunteet sisällään miltei loppuun asti pitävä hyväntahtoinen mies, joka halajaa vain tukea ja hyväksyntää läheisiltään. Tämän lisäksi Wahlberg on pitänyt itseään todella kovassa kunnossa. Hän osti oikeudet elokuvan tekemiseen jo vuosia sitten ja se on ollut hänelle eräänlainen unelmaprojekti. Marky Mark on siis harvinaisen uskottava nyrkkeilijä näyttelijäksi. Ei liene yllättävää, että vastavoimana Mickyn hahmolle on Dicky, joka taas Christian Balen tulkitsemana on kaikkea muuta kuin vaatimaton ja vuodattamaton. Crack-riippuvainen, totuuden kieltävä ja itseään täynnä oleva isoveli on näkyvä ja kuuluva hahmo. Vastakkainasettelu on jo näinkin nannaa, mutta Melissa Leon Alice -äiti tuo vielä soppaan toisen painostavan tekijän ja Amy Adams puolestaan lämpimän tukijan ja draama on erittäin vetoavaa. Sivurooleissa on myös sopivasti merkitystä ja hahmot potkivat tarinaa ja Mickyn kehityskaarta eteenpäin juuri oikealla tavalla.

On hankala sanoa mikä asia elokuvasta lopulta tekee jotain muuta kuin mustavalkoisen ja tylsän, vai onko se jokin nimenomaan kaikki nämä edellämainitut piirteet. Vaikka tarinan lopun tietää jo ensiminuuteilta asti, seuraa elokuvaa herkeämättä koko sen keston ajan ja tietyllä tapaa yllättyy silti, kun viimeiset kohtaukset pamahtavat ruudulle. The Fighter ei hae voimaansa halvoista keinoista, vaan tositapahtumista ja vielä paremmin sanottuna tosiasioista. Vaikka tarinaa on tietenkin dramatisoitu, on se silti realistisen karua ja "yksinkertaista".

Minun kirjoissani The Fighter on siis kaikkea muuta, kuin sama kliseinen tarina aina vaan ja uudestaan. Se ei pelkästään viihdytä minua samalla tavalla, kuin monet saman genren elokuvat, vaan se haastaa minut katsojana ajattelemaan ja tuntemaan tapahtumien ja henkilöiden kautta. Rohkenen myös suositella elokuvaa niillekin, jotka kyseistä genreä karsastavat. Tämä elokuva soveltaa monia sen sääntöjä erittäin onnistuneesti.

4/5