X-Men: Days of Future Past

(Saattaa sisältää spoilereita.)

Näin se on. Kesän iso sarjakuvaelokuva saapui viikko sitten elokuvateattereihin ja leffan julkistuksesta lähtien odottanut eräskin marssi katsomaan sen kiireellä jo itse asiassa pari päivää aiemmin olleeseen ennakkonäytökseen. Tarkoitushan oli kirjoittaa arvostelu elokuvasta heti sen jälkeen, mutta ensimmäisen kerran sen nähtyäni olin jostain syystä hämmentynyt. En tiedä, johtuiko hämmennys siitä, että pitkään jotain odotettuani, elokuva olikin hieman erilainen, kuin se odotus siitä. Vai oliko se sitä, että elokuva ei vastannut odotuksiani vai kenties sitä, että elokuva olikin parempi, kuin odotin? Viikon sisään en saanut vastausta asiaan itseltäni ja totesin, että pakko kai se on sitten mennä katsomaan uudelleen ja näin toisen kerran jälkeen ajatukset ovatkin huomattavasti selvemmät.

X-Men: Days of Future Past on siis uusin elokuva jo ties kuinka monen ensemble- ja sooloelokuvan kaanonissa, jotka kaikki keskittyvät mutantteihin, eli ihmisiin joiden geenit ovat harpanneet evoluutiossa eteenpäin ja sen seurauksena heille on kehittynyt erilaisia "supervoimia". Osa elokuvista on ollut hyviä, toiset kehnompia ja mahtuu mukaan tietysti ainakin yksi aivan kamalakin elokuva. DoFP kuuluu jälleen ensemble-elokuviin ja yhdistää ensimmäistä kertaa ensimmäisen trilogian hahmot jokunen vuosi takaperin ilmestyneen alkuperätarinan (First Class) hahmojen kanssa, jotka ovat siis suurimmalti osin nuorempia versioita alkuperäisten leffojen hahmoista. Ja tämänhän mahdollistaa jälleen kerran aikamatkustus.

Tarina itsessään alkaa lohduttomasta tulevaisuudesta, jossa mutantit on lähes hävitetty maailmasta Sentinel-robottien toimesta, eikä jäljellä olevilla ihmisilläkään kauhean mukavat oltavat näytä olevan. Meininki näyttää enimmäkseen keskitysleiriltä. Viimeisimpien elossa olevien mutanttien joukossa ovat alkuperäisestä kolmesta elokuvasta tutut voimakkaat mutantit kuten Professori Charles Xavier, Wolverine, Magneto ja kourallinen muita, jotka ovat joutuneet umpikujaan vastustajan kanssa, jota he eivät pysty peitota, sillä Sentinel-robotit pystyvät mukautumaan mutanttien voimia vastaan. Viimeisenä oljenkortena Xavier ja Magneto päätyvät lähettämään Kitty Pryden avustuksella Wolverinen ajassa taaksepäin nuorempaan kehoonsa ja etsimään nuoret versiot kummastakin, että he voivat estää kamalan todellisuutensa toteutumisen. Wolverine päätyy vuoteen 1973 ja tästä alkaakin melkoinen vuoristorata, joka on täynnä perinteisiä X-Men -teemoja, kuten vapaus, pelko, viha ja toivo. 

Voi olla, että parin vuoden takainen The Avengers teki minulle tepposet Days of Future Pastin suhteen, sillä kyseisen leffan ja tämän elokuvan trailerin nähtyäni odotin ilmeisesti jotain aivan muuta. Elokuvan ohjaaja Bryan Singer mainosti DoFP:tä suurimpana X-Men -elokuvana tähän asti ja se on toki totta, mutta eri tavalla kuin itse luulin. Siinä missä The Avengersin suuruus on täyteenladattuja överitoimintakohtauksia ja pieniä taukoja sitä tasapainottamaan, on Days of Future Pastin suuruus sitä, kuinka tarina tapahtuu kahdessa eri ajassa samanaikaisesti ja kuinka tiettyjen hahmojen kehitykseen panostetaan voimalla. Toki tämäkin elokuva sisältää muutamat todella näyttävät toimintakohtaukset, mutta draamalla on elokuvassa paljon enemmän sijaa, kuin toiminnalla.

Tarina nojaa hyvin suurelta osin nuoren Charles Xavierin (James McAvoy) matkaan epätoivosta kohti jotain parempaa Wolverinen (Hugh Jackman) avustuksella ja matkaan antavat oman suuremman tai pienen panoksensa useat hahmot, merkittävimpinä nuori Magneto (Michael Fassbender) ja Mystique (Jennifer Lawrence). Kuten aiemmin mainitsin, elokuva keskittyy hahmonkehitykseen ja draamaan toimintaa enemmän ja siinä mitataan näyttelijöiden uskottavuutta sen sijaan, että Chris Hemsworth ja Robert Downey Jr. heittelevät Joss Whedonin one-linereita toisilleen jatkuvan toiminnan keskellä. James McAvoy on elokuvan kantava voima ja tekee erittäin hyvän ja uskottavan roolin miehenä, joka on menettänyt liikaa. Hahmoa on mielenkiintoista seurata ja sen tunne välittyy valkokankaan toiselle puolelle. Jackman on jälleen mies paikallaan Wolverinena, miehenä jonka ilmeistä ja puheesta välittyy se fiilis, että " ihan sama ", mutta jonka empatia ja potentiaali kumpuavat hyvin voimakkaina pintaa syvemmällä. Jennifer Lawrence on osittain tarinan keskiössä mutanttina, jonka geenit mahdollistavat tappajarobottien synnyn ja oman epävarmuutensa vankina. Lawrence tuo ihan hyvin Mystiquen fyysisyyden valkokankaalle, mutta jotakin hahmon syvyydestä jää silti puuttumaan, sillä siinä missä Rebecca Romjin-Stamosin näyttelemän Mystique oli äärimmäisen voimakas ja itsenäinen hahmo ensimmäisessä kolmessa elokuvassa, on Lawrencen versio vähän teinimäinen ja hölmö. Se sopi hyvin First Classiin, mutta ei niinkään tähän elokuvaan.

On hyvin mielenkiintoista, että vaikka pidän Michael Fassbenderistä erittäin paljon näyttelijänä, niin hän on näyttelijöistä varmaan elokuvan suurin heikoin lenkki. First Classissä Fassbender teki mainiota työtä nuorena ja vihaisena selviytyjämutanttina, jonka viha ihmiskuntaa kohtaan oli aikalailla tapissaan. Se sopi tarinaan ja elokuvan kontekstiin. Ongelma vain DoFP:n kohdalla on se, että valkokankaalla nähdään myös Sir Ian McKellen ja hänen alkuperäinen versionsa Magnetosta. Siinä missä James McAvoy ja Sir Patrick Stewart tuovat hyvin vakuuttavasti esiin hahmonsa aikajanan ja muutokset, minun on todella vaikea nähdä sitä Fassbenderin ja McKellenin hahmojen välillä. Osa syystä on varmasti toki myös sarjakuvissa, sillä Magneto on ehkä parhaita esimerkkejä sarjakuvapahiksesta, joka ei lopulta ole edes pahis. Hän paljon kärsinyt hahmo, joka koittaa edistää ja auttaa omanlaisiaan hinnalla millä hyvänsä. Magneto on häikäilemätön hahmo monessa mielessä, mutta McKellenin suoritukset ovat aina tuoneet myös esiin hahmon empaattisen ja hyvän puolen ja sitä Fassbender ei onnistu jostain syystä tavoittamaan. McKellenin kasvoilla ei välttämättä tässä elokuvassa nähdä montaa ilmettä, mutta ne kaikki välittävät surua, katkeruutta, omistautumista ja tietynlaista epäitsekkyyttä. Fassbenderin ilmeet ja hahmon valinnat elokuvassa eivät oikeastaan ilmennä, kuin vihaa, äärimmäistä katkeruutta, kylmyyttä ja itsekkyyttä. Hahmossa oli nähtävissä pieniä toivon pilkkeitä First Classissä, mutta jostain syystä ne on jätetty tässä elokuvassa miltei olemattomiin.

 

Muutoin elokuvan näyttelijät ovatkin sitten lähinnä lyhyissä sivurooleissa. Ne roolit toki esiintyvät useampaan otteeseen elokuvan aikana, mutta lähes dialogittomina ja yleensä taisteukohtausten yhteydessä. Näytteleminen on siis kyllä hyvää kautta linjan, mutta toisten hahmot ja näyttely tukevat elokuvaa ja sen tarinaa huomattavasti paremmin, kuin toiset.

No sitten se toiminta. Sitä on pariin otteeseen elokuvan aikana ja se ei kyllä jätä kylmäksi. Itse asiassa siinä suhteessa Days of Future Past on isointa ja siisteintä X-Meniä tähän asti. Erikoisefektit ovat kautta linjan erittäin hyvännäköistä katseltavaa ja meininki tuntuu penkissä asti. Mainittakoon myös, että CGI:llä toteutetut Sentinel-robotit ovat aika pelottavia, paitsi se päästä ammuttava tulisäde oli vähän hölmö, mutta muuten liike ja ulkonäkö ovat kyllä oikein paikallaan. Mutanttien erityisvoimat ovat tässä elokuvassa eniten esillä ja niistä ei kyllä pahaa sanottavaa tule mieleen. Erityisesti tykkäsin Blink -nimisen mutantin portaalikyvystä, joka näyttää elokuvassa aika mahtavalta.

Bryan Singer on onnistunut luomaan kyllä todella viihdyttävän, mutta myös tarinallisen elokuvan ja sitä kyllä seuraa sen parituntisen ajan hyvin mielellään, mutta olisin todella kaivannut panostusta tiettyihin elokuvan tarinallisiin aspekteihin, joista osan mainitsin jo aiemmin. Minun mielessäni herää lähinnä kysymys, että kun nykyään tehdään kerran jo niitä 2,5-3 tunnin elokuvia, niin mikset sinäkin rakas Bryan voinut vain ottaa ja käyttää näin monimutkaisen tarinan kertomiseen enemmän aikaa? Olisit voinut korjata aikaisempien elokuvien jatkumovirheitä, käyttää enempää aikaa muihinkin elokuvan hahmoihin ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan poistuin teatterista kummallakin kertaa tyytyväisenä siihen, mitä olin nähnyt, mutta varsinkin ensimmäisen jälkeen minulla oli kevyt pettymyksen maku suussa. Ehkä se johtuu juurikin siitä, että The Avengers ja Nolanin Batman-trilogia ovat nostaneet riman aika korkealle sarjakuvaelokuvien suhteen. Eikä se johdu niiden yksittäisistä ominaisuuksista, vaan kautta linjan toimivasta ja koherentista kokonaisuudesta. The Avengers on toimintapainotteista ja nopeaa, mutta se tekee sen tyylillä ja panostaen. Nolanin trilogia taas panostaa voimalla draamaan ja onnistuu loistavasti. Ehkä pieni pettymykseni DoFP:hen johtuu jotenkin niistä pienistä asioista, jotka olisi voinut tehdä paremminkin. Mutta onhan Singerillä toki aikaa vielä korjata niitäkin, vuodelle 2016 on nimittäin jo ilmoitettu tulevan X-Men: Apocalypse, joka sisältää sarjakuvahahmoinhokkini Apocalypsen, tuon Teräsmiestäkin tylsemmän hahmon.

Mutta älkää käsittäkö väärin. X-Men: Days of Future Past on hyvin laadukas sarjakuvaelokuva ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille hyvän elokuvan ystäville. Sarjakuvaelokuvafaneillehan se on tietysti pakko katsoa. Eikä se sillä tavalla kylmäksi jätä lainkaan, päinvastoin.

3½/5

Edge of Tom Cru...eiku Tomorrow

Tom Cruise, tuo kaikkien Hollywood-elokuvien katsojien suosikki tai inhokki. Se suhteellisen pienikokoinen skientologi, sekopää ja mitä näitä nyt on. Jostain syystä Cruisen Tomppa tulee esiin puheissa lähes aina sekopäisyytensä kautta, mutta itse puhun miehestä lähes aina siksi, että kaveri on jotakuinkin aina yhtä luotettava ja vakuuttava näyttelijä. IMDb:tä selatessani ei liiaksi nouse esiin elokuvia viimeisen 10-15 vuoden ajalta ainakaan, jossa mies olisi ollut huono. Elokuvat itsessään ovat voineet olla keskinkertaisia tai mitä vain, mutta mies itse pitää lähes aina tasonsa korkealla. Ja se taso on siis yleensä karismaattisen protagonistin rooli, vaikka mitään suuria venytyksiä ei niissä rooleissa yleensä nähdäkään. Niitä etsiessään kannattaa tutustua elokuviin kuten Collateral, Tropic Thunder ja Born on the Fourth of July. Kesän 2014 Cruise -annoksen tarjoilee Doug Limanin ohjaama scifi-häsmäkkä Edge of Tomorrow, jonka kävin juuri äsken katsastamassa.

Edge of Tomorrow kertoo tarinan vastenhakoisesta majurista, joka päätyy ikävällä tavalla rintamalle sodassa muukalaisia vastaan, jotka ovat vallanneet suurimman osan Eurooppaa. Traileri tarjoilee jo tietoa siitä, että elokuvan pääjippo on se, että Majuri William Cage tulee kosketuksiin muukalaisten kanssa, jonka jälkeen hän joutuu elämään saman päivän uudelleen ja uudelleen ja hänen kuollessaan päivä käynnistyy aina uudelleen alusta. Tarinaan liittyy olennaisesti myös aiemmin saman kokenut naissotilas Rita Vrataski ja joukko britti- sekä jenkkisotilaita, joiden miellyttävyyden taso vaihtelee ärsyttävästä vähän vähemmän ärsyttävään, tosin tarkoituksellisesti.

Viimevuotinen Oblivion oli mielestäni vallan mainio sci-fi -pläjäys ja se oli mielestäni mainiosti tahditettu, siinä oli kiva tunnelma ja visuaalisuus oli harvinaisen miellyttävää. Elokuva ei välttämättä ollut mikään mullistava, mutta äärimmäisen viihdyttävä. Niinpä odotin Edge of Tomorrowlta aika paljon, sillä sen traileri ja lähtökohtainen idea vaikuttivat minusta oikein mielenkiintoisilta. Ja kyllä Edge of Tomorrowkin viihdytti, sen katseli oikein mielellään lävitse, nauroi välillä, säikähteli ja seurasi melko perinteistä action-juonta ripauksella jotain romanssin tapaista. Mutta jotenkin elokuvan jälkeen minulla oli tyhjä olo. Yleensä katsoessani leffan, pystyn sanomaan jos se miellytti, ärsytti, tuotti pettymyksen tai mitä ikinä, mutta Edge of Tomorrow on pitkästä aikaa elokuva, joka ei oikein jättänyt minkäänlaista oloa. Se tuli, sen kävi katsomassa ja ulos tullessa ei oikein osaa osoittaa sormella mitään siitä, mikä olisi herättänyt erityisiä tunteita.

 

Kyllä, Tom Cruise on edelleen se sama luotettava protagonisti ja pelkästään Tompan karisma kantaa elokuvan kuin elokuvan lävitse sen kahden tunnin, mutta mitä muuta elokuvassa oli? Muukalaiset ovat iso osa kyseistä elokuvaa, paitsi että eivät ole. Niitä ei turhan usein valkokankaalla lopulta nähnyt ja silloinkin ne tuottivat kevyen pettymyksen, siis siinä mielessä, että vaikka ne olivat lähtökohtaisesti mielenkiintoisia, puuttui niistä lopullinen persoonallisuus ja uniikki luonne täysin... pääalienista puhumattakaan. Odotin kovasti Emily Bluntin bad ass -roolia " Full Metal Bitchinä ", koska hän itse kuvasi haastatteluissa sitä juuri kovisrooliksi, mutta aika vaisu kovisrooli se lopulta oli, vaikka Blunt ihan hyvin näyttelikin. Muistiin jollain tavalla jääviä hahmoja ovat Bill Paxtonin ärsyttävä Vääpeli Farell ja vähintäänkin yhtä raivostuttava Kenraali Brigham, jota Brendan Gleeson onnistuneesti näyttelee. Muuten näyttelijöitä ja hahmoja ei elokuvan jälkeen muista käytännössä ollenkaan.

Visuaalisuuden voisi kuvitella tällaisessa elokuvassa olevan tärkeä ja iso osa ja osittain Edge of Tomorrow näyttää kyllä ihan hyvältä ja ainakaan se ei ole täyteen ängettyä CGI-tuubaa ja jopa alienit näyttävät kuitenkin sillä tavalla hyvältä. Vaan eipä se visuaalisuuskaan silti kovin erityisellä tasolla ole. Exo-puvut näyttävät hiukan hölmöiltä ja päähän jää lähinnä hohtava muukalaisveri ja hiekka. Ja välissä parit pimeät viemärit ja lato... niin ja tietysti armeijan tukikohta ja elokuvan ainoa hölmö CGI-osuus, eli liikkuvat alieneita jäljittelevät kourat. Siinäpä se sitten olikin.

Minua vähän harmittaa, että Edge of Tomorrown meriitit lepäävät lähes yksinomaan Cruisen harteilla, sillä luulisi Doug Limanin luovan jotain mieleenpainuvampaa edes viihdyttävässä muodossa. Mies on kuitenkin ohjannut aiemmin esimerkiksi ensimmäisen Bourne-leffan ja allekirjoittaneen mielestä varsin viihdyttävän (joskin vähän hölmön ja kornin) Mr. & Mrs. Smithin. Mutta eipä tätä elokuvaa katsoessa erityisesti ohjaamista miettinyt. Ihan hyvin tasapainotettua actionia ja ripaus huumoria, mutta persoonallisuus... missä se oli?

Älkää toki käsittäkö väärin. Kyllä Edge of Tomorrow oli ihan toimivaa toimintaa popcorn-kipollisen tai kilon karkkipussin kanssa nautittavaksi. Se tarjoaa kaiken sen, mitä perinteisen 2000-luvun Hollywood-actionin kuuluukin ja on se paljon viihdyttävämpi, kuin mitään, mitä Michael Bay tekee, mutta sitä ei mitenkään erityisesti meriitiksi voi sanoa. Ehkä odotin liikaa elokuvalta tai sitten se ei vain oikein ollut kummoinen, mutta luokittelen tämän pätkän lokeroon " kerran tai kaksi katsottava, mutta that's it. " Suosittelen alimman yhteisen nimittäjän action-/scifi-leffojen ystäville.

2½/5

The Amazing (?) Spider-Man 2

 (Voi sisältää muutamia spoilereita)

Muistan keskustelleeni ystävieni kanssa vuosien mittaan monta kertaa siitä, kuinka eri elokuviin "täytyy" suhtautua eri tavoin saadakseen niistä irti kaiken mahdollisen. Siinä missä monet ystäväni nauttivat lähinnä tietynlaisista elokuvista ja jopa niissä keskittyvät aina esimerkiksi siihen, kuinka realistinen elokuva on ja kiinnittävät huomiota mitä pienimpiin epäkohtiin, itse olen vuosien mittaan opetellut tai oppinut suhtautumaan jokaiseen elokuvaan omalla tavallaan niin, että huonokin elokuva saattaa monesti viihdyttää minua. Totta kai eniten nautin elokuvista, jotka haastavat minua ajattelemaan ja joissa näyttelijäsuoritukset, ohjaus tai muu on täysin kohdallaan, mutta minulle on yhtälailla tärkeää osata nauttia elokuvista, joissa ei lopulta ole logiikan häivääkään, tai jotka perustuvat lähinnä sille iänikuiselle kosto-teemalle. Yksinkertaisuudessaan katson vaikkapa Christopher Nolanin elokuvia, jos haluan ajatella ja jos haluan lähinnä viihtyä, niin katson Steven Seagalia jollain hänen kostoretkistään...

...Tai melkein mitä tahansa sarjakuvaelokuvaa. Olen äärimmäisen kiinnostunut sci-fistä ja fantasiasta, joten lienee sanomattakin selvää, että sarjakuvat ja niistä tehdyt elokuvat purevat minuun ja voimalla. Viimeiset viitisentoista vuotta ovatkin olleet melkoista ilotulista valkokankaalla, kun Marvelin ja DC:n sarjakuvasankarit ovat jatkuvasti nousseet koittamaan viihdytyskykyään katsojien edessä ja jotkin niistä pätkistä todella ovat onnistuneet, kun taas vähän liiankin monet ovat epäonnistuneet.

Kun ensimmäistä The Amazing Spider-Maniä alettiin tekemään, olin hämmentynyt. Elokuvasarja, joka viimeistä (varsin kammottavaa) osaansa oli varsin onnistunut, buutattiin yhtäkkiä täysin uusilla näyttelijöillä ja ohjaajalla. Noh, buuttaaminen on nykyään Hollywoodin tunnetuimpia konsepteja tai sitten vain remakejen tekeminen, mutta se mitä en tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt on se, miksi buuttaus ja remaket kohdistetaan elokuviin, jotka on tehty 5-10 vuoden sisällä (okei, en ymmärrä niitä yleensä muutenkaan). Avoimin mielin kuitenkin katselin ensimmäinen Hämiksen, mutta jouduin valitettavasti pettymään kovin. Hahmo, josta Tobey Maguire (ilmeistään huolimatta) oli tehnyt pidettävän ja uskottavan, oli ensimmäisen elokuvan ajan kateissa ja niin oli miltei kaikki muukin hohto ensimmäisen trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. Kun toinen osa alkoi häämöttää, en ollut lainkaan kiinnostunut. Kuitenkin hyvinkin visuaaliset trailerit ja näyttelijävalinnat saivat minut kuluttamaan yhden 7,50 euroa päivänäytökseen siinä toivossa, että ainakin luvassa on jotakin visuaalisesti kovin viihdyttävää.

Elokuvan juoni on sitä perinteistä höttöä: Peter Parker nappailee roistoja ympäri kaupunkia, ongelmoi teinimäisesti suhteessaan, jostain raosta putkahtaa pahis... ja toinen... ja kolmas... ja... Olikohan niitä enemmän? Noh, joka tapauksessa tarinan pääpaino on siinä, kuinka Hämähäkkimies kohtaa jonkun itseään voimakkaamman, samalla kun hän yrittää saada selville vanhempiensa kohtalon ja tapaa pitkästä aikaa lapsuudenystävänsä, joka jakaa jotakuinkin samanlaisen taustan vanhempiensa suhteen. Mutta harvemminpa sarjaelokuvat jaksavat varsinkaan kirjoitettuna juonellaan hämmästyttää. Toiset niistä tosin tuovat tunteen paremmin valkokankaalle, jossa kummatkin uudet Hämikset valitettavasti epäonnistuvat. Ensinnäkin The Amazing Spider-Man 2 jatkaa täysin samaa linjaa ensimmäisen osan kanssa tehden Peter Parkerista edelleen lähinnä käsittämättömän ärsyttävän kuittailijan ja olemuksineen. On todella vaikea suhtautua elokuvaan, jossa päähahmo on sen epäsympaattisin hahmo. Vaikka Peterin vanhemmat yrittävät pedata kovasti sitä " voi toista... " -fiilistä katsojalle, niin ei se siinä onnistu missään kohtaa, vaan ainoat elokuvan sympatiat ovat lähinnä elokuvan "pääpahiksen" ja Parkerin tyttöystävän, Gwen Stacyn puolella. Jopa Harry Osborn on sympaattisempi hahmo, kuin Andrew Garfieldin esittämä Hämähäkkimies, mutta mukaudunpa siis tilanteeseen ja yritän nauttia elokuvan muista ominaisuuksista.

Juoni ja päänäyttelijä ovat siis poissa pelistä, ehkä siis suuntaan katseeni ensimmäiseksi pahiksiin, jotka sarjakuvaelokuvissa näyttelevät luonnollisesti suurta osaa ja se onkin ensimmäinen alue, jolla The Amazing Spider-Man 2 onnistuu kohtuullisen hyvin. Jamie Foxx on välillä käsittämättömän hyvä ja välillä käsittämättömän rasittava näyttelijä ja kakkos-Hämiksessä hän onnistuu jälleen mainosti, joskin efektien avittamana. Onnettomuuden seurauksena sympaattinen ja vähän yksinkertainen Max Dillon muuttuu supervoimakkaaksi Electroksi, joka pystyy kontrolloimaan sähköä ja siinä ohessa menettää hyvin pitkälti järkensä ja haluaan pakkomielteisesti tappaa Hämähäkkimiehen. Foxx onnistuu olemaan ensin hyvin sympaattinen ja hellyyttävä ja myöhemmin juuri oikealla tavalla pahis, vaikka tokikaan mihinkään äärisuorituksiin ei venytäkään (ei siis minkäänlaista pelkoa herrat Ledger ja Hiddleston). Vielä mielenkiintoisempi ja vakuuttavampi on nuoremman sukupolven Dane DeHaan Harry Osbornin roolissa ja häneltä elokuvassa nähdään ylivoimaisesti paras roolisuoritus koko elokuvassa. Tämä ei toki ole kovinkaan yllättävää, mikäli DeHaanin elokuvia on nähnyt (suosittelen erityisesti Chroniclea), mutta aina yhtä miellyttävää. Ero on tosin siinä, että mies on aivan loistava jo paljon ennen, kuin hänestä tulee edes varsinaisesti pahis. Ehkä vähän harmittavammin hänestä tulee huonompi ja jonkin verran camp-henkinen, kun hänestä myöhemmin tulee jotakin muuta. Valitettava muutos, mutta onneksi DeHaan nähdään suurimman osan elokuvasta Harrynä. Se, miksi elokuvaan on ängetty vielä Paul Giamattin Rhino, on minulle täysi mysteeri. Jotenkin kyseinen liittyy ilmeisesti trilogiaksi venyttämiseen ja niin edelleen, mutta hahmo on täysin turha, eikä viihdytä millään tavalla, joten... miksi?

Kuten aiemmin jo sanoin, trailerit vakuuttivat minut visuaalisuudellaan, vaikkakin CGI:n määrä jälleen kerran herätti isosti kysymyksiä. On väsyttävää katsella elokuvia, joiden CGI-hahmot ovat täysin epäuskottavia ja näyttävät lähinnä räsynukeilta, joten olin vähintäänkin huolestunut, miltä kaikki näyttäisi kakkos-Hämiksessä. Ilahtuneena sain kuitenkin huomata, että visuaalisuus todella toimi kyseisessä elokuvassa. Vahvasti efekteihin pohjaava Electro ja hänen sähkötemppunsa ja pelkkä Hämähäkkimiehen seuraaminen on suurimman osan ajasta uskottavaa ja hyvännäköistä ja elokuvasta on siinä mielessä helppo nauttia sen jättimäisen popcorn-kipon kanssa. Ainoa isompi facepalmin paikka on Rhinon esiintyminen elokuvan loppupuolella, joka oli ainakin minulle melkoinen riman alitus, mutta ei sen niin väliä, kun muukaan elokuva ei mikään mestariteos ollut.

Kaiken kaikkiaan The Amazing Spider-Man 2 oli elokuva, johon suhtauduin ennakolta niin, että odotin siltä pelkkää aivotonta viihdyttävyyttä. On siis melko valitettavaa, jos niin pienillä odotuksilla joutuu pettymään. Ajattelin nimittäin, että ehkä ensimmäisen elokuvan idioottimaisuuksista olisi opittu ja tehty asioita paremmin, mutta valitettavasti parannukset jäivät kovin vähiin. Nautin kyllä elokuvan visuaalisuudesta ja pahisnäyttelijöistä, sekä ajoittaisesta äänisuunnittelusta (vaikkakaan en ymmärrä, miksi ihmeessä Electron flippaamiseen piti saada lyriikat, kun pelkkä musiikki ja tehosteet olisivat olleen paljon tehokkaampia), mutta päänäyttelijän ja -hahmon rasittavuus, ohjauksen ja käsikirjoituksen kehnous ja vain yleinen keskinkertaisuus saivat minut jälleen ikävöimään Raimin alkuperäisen trilogian (no okei, ei sen kolmannen osan) fiilistä. Ei The Amazing Spider-Man 2 mikään huonoin sarjaelokuva ole, ei se edes lähellä, mutta se suoriutuu silti kovasti alle sen, mitä sopii odottaa ja se harmittaa. Toki elokuvaa voi suositella aivottomien mättöjen ystävälle ja vain yleisesti sarjaelokuvia katsovalle, mutta minulle se ei tarjonnut kuin yhden katsomiskerran (ja omituisimman lopputeksti-kohtauksen ikinä), jonka jälkeen tuumasin lähinnä, että " no jooh.. "

2 / 5