Star Wars: The Force Awakens

 
Tokkopa mitään elokuvaa on vuonna 2015 odotettu niin paljon, kuin J.J Abramsin uutta Star Wars -elokuvaa, jonka perässä roikkuu lisänimi The Force Awakens. Itselleni Star Warsit ovat hyvin olennainen osa lapsuutta ja nuoruutta niin alkuperäisten, kuin uudempienkin elokuvien muodossa. Toki alkuperäiset edustavat edelleen kauttaaltaan hyvää elokuvaa, kun taas episodeja 1-3 ei pahemmin jaksa enää nykyään katsella, vaikka nuorempana ne olivatkin juuri sitä, mitä kaipasin. Kuitenkin vanhenemisen myötä kyseiset kolme ensimmäistä elokuvaa näyttäytyvät vain lapsellisena tai täysin pökkelömäisenä tarinankerrontana, jossa tärkeintä on se, kuinka monta volttia valomiekka kädessä voi heittää. Vaikka en jedi-kaapuun pukeudu edes ensi-iltaan, on kuitenkin kyse minulle tärkeästä elokuvasta ja olen odottanut sitä varauksella, mutta kuitenkin toivoen parasta, sillä rebuuttasihan Abrams Star Trekinkin aivan loistavalla tavalla, ehkä hän taitaa siis tämänkin?

The Force Awakens sijoittuu ajallisesti about yhtä pitkän ajan päähän, kuin Return of the Jedistä on oikeassa maailmassakin. Asiat eivät ole ihan menneet putkeen tänä aikana, vaan Imperiumin raunioista on noussut Ensimmäinen ritarikunta, vähintäänkin yhtä pimahtanut porukka, joka haluaa lahdata jotakuinkin kaikki, jotka eivät kuulu heihin... päällimmäisenä luonnollisesti kapinalliset, jotka jo vanhoissa elokuvissa tulivat tutuiksi. Ritarikunnan komennossa toimivat nuori führerin kaltainen Kenraali Hux (Domhnall Gleeson) sekä salaperäinen Voiman pimeää puolta hyväkseen käyttävä Kylo Ren (Adam Driver), joka muistuttaa melkoisen paljon erästä toista kypäräpäistä pahista, mutta ei omaa tämän hengitysvaikeuksia. Tarinnan sankareiksi osuvat lähes sattumalta entinen stormtrooper Finn (John Boyega) sekä niinikään salaperäisen taustan omaava Rey (Daisy Ridley), joka odottaa aavikolla perhettään samalla mitä tahansa ruuan arvoista keräillen. Kummatkin heistä sekaantuvat asioihin tahtomattaan ja vain sen takia, että tuntuvat olevan ympäristössään niitä ainoita, joilla on tarkoitus tehdä hyvää. Jostain syystä uuden sukupolven jedit ovat kadonneet täysin Luke Skywalkerin myötä ja tarinan uudet kasvot tutustuvat Voimaan, kuten Anakin ja Luke aikoinaan. Aiempien trilogioiden tapaan on tässäkin "ensimmäisessä osassa" tämä vain lähtökohta seikkailuun, joka ampaisee vauhtiin niin, että hahmot tuskin pysyvät sen kyydissä. Matkalla mukaan lyöttäytyvät sydäntä lämmittävästi niin Han Solo, Chewbacca kuin Leia Organakin ja tietenkin vanhojen tuttujen näyttelijöiden esittämänä. Matkan varrella on toimintaa, paljastuksia, huumoria sekä surua, eli kaikkea mihin vannoutunut Star Wars -fani on tottunut ja jota hän odottaakin.

Täytyy myöntää, että en ihan ollut myyty ajatukselle John Boyegasta The Force Awakensin pääosassa, koska hän ei minun silmääni vain näyttänyt sopivan Star Warsin maailmaan. Jotenkin hänestä huokui minusta liikaa meidän oikeaan maailmaamme kuuluminen olemuksen suhteen, mutta elokuvan nähtyäni totuin ajatukseen ja kaveri vetää kyllä hyvin roolinsa. Finn on samaan aikaan vakava, mutta myös äärimmäisen humoristinen hahmo, joskin olisin toki pärjännyt vähemmälläkin huumorilla. Daisy Ridley on kuitenkin kahdesta uudesta päänäyttelijästä se, joka vakuutti minut paremmin. Vaikka J.J Abrams oli ensimmäisessä kuvatussa kohtauksessa kommentoinutkin Ridleyn olleen "puinen", ei siitä ole minun mielestäni valmiissa elokuvassa tietoakaan, vaan Ridleyn Rey on sympaattinen, mutta myös monipuolinen protagonisti, joka tutustuu isompaan galaksiin ja Voimaan askel askeleelta enemmän ja ollen koko ajan voimakas naishahmo. Niin... ja päänäyttelijöistä puhuttaessa tarkoitin siis näitä kahta protagonistia, sillä vieläkin pidemmän korren vie Kylo Reniä näyttelevä Adam Driver, jonka kahdeksi jakautunut rooli oli minulle ehdottomasti elokuvan parasta antia. Kylo Ren on maskinsa kanssa äärimmäisen uhkaava ja vakuuttava pahis, mutta ilman sitä hahmosta tulee esille toinen puoli, joka tuo mielettömän määrän syvyyttä hahmoon, joka voisi olla vain "uusi Vader". Ren on omanlaisensa hahmo, jolla on täysin omanlaisensa karisma ja se tasapainottaa elokuvan päähenkilöiden suhdetta toisiinsa loistavasti. Vanhat kasvot hoitavat roolinsa edelleen loistavasti, etenkin Harrison Ford ja Peter Mayhew (Chewbacca), joskin olin hiukan pettynyt Carrie Fisherin niukkuuteen Kenraali Leia Organana. Naisen repliikit ovat vähäiset, eikä rooli muutenkaan ollut mielestäni erityisen hyvin kirjoitettu, mutta ei onneksi mitenkään erityisen huonokaan. Gleesonin Hux on nilkkimäinen fasisti, jolle ihmisten tappaminen ei ole minkäänlainen ongelma ja mies näyttelee kyseisen roolin hyvin. Vasta näyttelijätietoja lukiessani tajusin, että keisarimaista taustapahista näyttelee Andy Serkis jälleen kerran ilmeisesti motion capturen kautta, sillä hahmo itsessään on tietokoneella animoitu. Hahmo jäi vielä salaperäiseksi (pitää kohta keksiä korvaava sana), mutta toi silti oman lisänsä tarinaan ja alustaa tulevia osia, sillä kyseinen Snoke on Kylo Renin mestari. Melko hassusti elokuva on itse asiassa täynnä sivurooleja, joissa nähdään suhteellisen suuria nimiä, mutta joiden aika ruudulla on lopulta hyvin vähäinen. Gwendoline Christie, Oscar Isaac (jonka periaattessaa pitäisi olla yksi pääosista), Lupita Nyong'o, Max von Sydow ja Iko Uwais ovat kaikki elokuvassa, mutta kovinkaan suurta painoarvoa ei heidän hahmoillaan ole itse tarinassa. Ehkä tämäkin on trilogian alustusta ja heidät nähdään vielä myöhemminkin, mutta silti melko outoa.

En osaa sanoa vielä täysin siitä, miltä elokuva itsessään tuntui tai näytti, sillä kävin katsomassa vahingossa 3D-version ja on se vain fakta, että kyseinen tekniikka pilaa jokaikisen leffan niin kauan kuin niitä hemmetin laseja ei tehdä kunnolla. Jokaisen elokuvan alku menee siinä, että silmät yrittävät totutella laseihin ja siihen, miltä elokuva näyttää ja pienet yksityiskohdat menevät koko ajan ohitse, koska huonon tekniikan päälle nopea leikkaus ja 3D ovat vain täysin kamala yhdistelmä. Mutta kun sen ohi katsoo, niin elokuva tuntui Star Warsilta, joskin massiivisuuden tuntu ei ehkä ollut tämän elokuvan kohdalla niin suurta, kuin vaikkapa alkuperäistrilogian kohdalla. Millenium Falconin lentely oli elokuvan kohokohtia, uusi BB-8 -droidi oli vähintäänkin R2-D2:n sympaattisuutta ja huumoria vastaava ja herranjestas, että minä todella pidin The Force Awakensin valomiekkailusta, sillä se oli miekkailua, eikä mitään cheerleadingiä voltteineen ja ääliömäisyyksineen. Valosapelien heiluessa on voiman ja vaaran tuntua, eli se silti näyttää myös paljon enemmän vakuuttavalta, kuin alkuperäisissä kolmessa elokuvassa, jotka näyttävät vähän hölmöiltä nykyään taisteluosuuksien suhteen. Efektit on suurimmalti tai ainakin merkittävimmiltä osin tehty ihan oikeasti, eikä sitä surullisenkuuluisaa paskaa CGI:tä joudu valkokankaalla tuijottamaan, joskin Snokeen olisi voinut panostaa vielä vähän enemmän (eikös vain Abrams?). Elokuva siis toimii audiovisuaalisena kokemuksena huononkin tekniikan välityksellä erittäin hyvin ja on nautittava.

Olin hyvin mietteissäni varmaan ensimmäiset puoli tuntia elokuvan päättymisen jälkeen, sillä yritin järjestää ajatuksiani ja tuntemuksiani elokuvan laadusta, mikä yleensä tapahtuu aika nopeasti ja helposti, mutta nyt minulla on 6 edellistä elokuvaa vertauskohtina sekä yksittäisinä elokuvina, trilogiakokonaisuuksina, sekä kahtena eri aikakautena tehtyinä teknisinä suorituksina. The Force Awakens aloittaa uuden trilogian Star Wars -saagassa ja se on minusta erittäin tärkeä pointti pitää mielessä. En tohdi sanoa, että se on uuden trilogian The Phantom Menace, koska kaikki ajattelisivat automaattisesti, että onko yhtä lapsellista kakkaa. Sanon siis, että se on uuden trilogian A New Hope ja sillä tarkoitan sitä, että kyllä... elokuvassa oli omat juttunsa, mitkä olisivat voineet olla vielä parempia ja siitä puuttui se tietynlainen " wau! " -tekijä tietyiltä osin, mutta ehkä kyseinen on nimenomaan sen takia, että tämä on vasta trilogian ensimmäinen osa, jossa esitellään palapelin palaset ja laitetaan tarinan liikkeeseen ja seuraavat kaksi osaa ovat ne " wau! -osat, kuten The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi aikanaan. Kuka tietää, mutta näin järkeistin asian itse päässäni ja siltä elokuva minulle myös tuntui: paljon alustusta, esittelyä ja annetaan ymmärtää, että panokset kovenevat jatkossa. Mutta elokuva seisoo silti omilla jaloillaan ihan yhtä vahvasti kuin kyseinen A New Hope aikanaan. The Force Awakens on loistava seikkailuelokuva, jossa kaikkea on tarpeeksi ja peruspalaset ovat kohdallaan juuri oikein. Ainoa oma nipottamisen aiheeni on se, että toivon elokuvan huumorin oikeasti pysyvän ruodussa. The Force Awakenissa on muutamia kohtauksia, joissa vitsiä väännetään turhan tietoisesti episodien 1-3 tyyliin vaikka alkuperäistrilogia osoitti, että kyseisessä maailmassa ja sen hahmoissa on huumoria ilman erityistä yrittämistäkin. Pääasiallisesti Star Warsien tulee mielestäni olla vakavia, mutta lämpö ja ajoittainen hahmokohtainen hölmöys ja alleviivaamattomat vitsit olivat aina se täydellinen tasapaino sille. Mitään Jar Jar Binksin tyylistä idioottimaisuutta elokuvassa ei siis ole, mutta vähän turhan lähellä sitä tiettyä rajaa liikuttiin pariin otteeseen. Mutta jos elokuvan "huonot" puolet todella rajoittuvat tähän, niin kyseessä täytyy olla aika hyvä pätkä? Eikö?

Kyllä.

8+/10

Spectre - Kaikkien aikojen paras Bond! ...vaiko eikö?

 (Sisältää jonkinlaisia spoilereita)

En oikein tiedä, ovatko Bond-elokuvat kuuluneet kaikkien ysärillä varttuneiden ihmisten elämään samalla tavalla, kuin omaani. Pienenä ja vähän isompana kyseiset elokuvat olivat kova juttu ja ehdoton suosikki-Bondini vanhoista näyttelijöistä oli Roger Moore. Hänet korvasi laadulla myöhemmin Pierce Brosnan, joka näytteli James Bondia ensimmäisen kerran elokuvassa GoldenEye, joka oli aina 007-elokuvien alusta kammottavaan Die Another Day:hin asti ehdottomasti kovin Bond. Brosnanin aikana Bondit menivät (siihen aikaan) loistavasta aivan susihuonoon ja kiinnostukseni kyseiseen elokuvasarjaan ei ollut kovinkaan korkealla. Kun Daniel Craigistä tuli uusi Bond, ei minulla ollut hajuakaan, kuka kyseinen kaveri oikein on. Sitten tuli Casino Royale ja kaikki sitä aiemmat Bond-elokuvat ovat siirtyneet pysyvästi kategoriaan " ei pysty katsomaan " ja kyseinen elokuva teki Bondista vihdoin niin realistisen hahmon, kuin Bondin vain on mahdollista olla. GoldenEyen ohjannut Martin Campbell ohjasi toistamiseen elokuvasarjan parhaimman osan ja odotukset jatkosta olivat äärimmäisen korkealla. Vaan Craigin aikana elokuvat ovat kokeneet tietyllä tapaa aika samanlaisen ilmiön, kuin Brosnanin aikana, joskaan elokuvat eivät huonoa ole olleet lähelläkään. Kuitenkin Casino Royalea seuranneiden elokuvien laatu on kriitikoiden ja katsojien palautteesta huolimatta vähintäänkin kyseenalaista. Quantum of Solacea kaikki vihaavat, koska ilmeisesti niin pitää tehdä. Skyfallia taas hehkutettiin aivan tolkuttomasti ja Spectren hypetys on ollut vieläkin suurempaa, vaan mikä on elokuvien tason todellinen laita MINUN MIELESTÄNI? Onko Spectre todella paras Bond, mitä koskaan on tehty?

Kuten jo sanottua, Casino Royale on THE Bond-elokuva minulle. Siinä on kaikki, mitä haluan nähdä tämän maailmankuulun brittiagentin tekemässä ja vielä enemmän. Juoni on klassinen, joskin siinä on ripaus haavoittuvaisuutta. Bond on kova jätkä ja Craig on vakuuttava. Mads Mikkelsen on loistava jälleen yhtenä megalomaanisena (joskin suhteellisen realistisena) pahiksena ja Eva Green on vahva naispääosassa. Eikä sovi unohtaa toimintaa, joka määrittää Bond-elokuvien tason... se on yksinkertasesti loistavaa. Ei Casino Royale ole paras toimintaelokuva tai edes lähellä sitä, mutta se on liki täydellinen Bond-elokuva.

Quantum of Solace oli erilainen ja tietyllä tapaa vähän pettymys. Toki kyseinen elokuva pareni myöhemmillä katselukerroilla, mutta jäi silti huomattavasti jälkeen Casino Royalia ja on vähän sellainen "unohdettu" elokuva sarjassa. Silti sanon, että kyseinen leffa on parempi, kuin mitä siitä keskimäärin sanotaan. Skyfall taas meni juuri päinvastoin. Hype oli suuri ja budjetti sekä tuotto vastasivat sitä. Liian harvoin silti mielestäni sanottiin ääneen, että Sam Mendes ei osaa ohjata Bond-elokuvaa. Miehen lahjat ohjaajana ovat kiistattomat, mutta tämä draaman mestari ei ole edeltäjänsä Marc Forsterin tavoin täysin ymmärtänyt mikä tekee Bondista Bondin. Skyfallin draama toimii vahvasti, mutta CGI:tä käytettiin liiaksi ja se ei ollut tarpeeksi hyvin tehtyä (jälleen kerran). Javier Bardem teki parhaansa ja suurelta osin onnistuikin olemaan karismaattinen ja omituinen pahis, muttei lopulta vakuuttanut täysin. Motiivit olivat hölmöjä tai lapsellisia ja tuttu megalomania olikin lopulta " äiti ei huomioinut minua " -tason höttöä, eikä valitettavasti istu Bondien henkeen.. varsinkaan jos sille ei anneta juuri 5-10 minuuttia enempää aikaa. Skyfall on kaunista katseltavaa ja protagonisteja Mendes tuntuu osaavan ohjata, mutta balanssi antagonistin kanssa on jonkin verran hukassa. Tietenkin voidaan kysyä, onko käsikirjoituksessa myös vikaa... se on paljon mahdollista, mutta kyllä syynä on selkeästi myös ohjaus.

Vihdoin pääsemme Spectreen ( " ei helvetti, kolme kappaletta paskapuhetta ja nyt se vasta alkaa puhumaan varsinaisesta leffasta!!! " ). Skyfallin jäljiltä en ollut täysin pettynyt, mutten kyllä vakuuttunutkaan ja ihmettelin isosti, miksi tuottajien piti saada juuri Mendes takaisin ohjaajan pallille. Asennoiduin kuitenkin suhteellisen ennakkoluulottomasti, odotin elokuvaa ja sitten vihdoin pääsin katsomaan sen. Ja nyt kirjoitan tämänlaisen erikoisen arvostelun/analyysin, koska mielestäni on outoa, että yleinen kuva ja puhe tästä(kin) elokuvasta on niin korkealla tasolla, kun todellisuus ei yllä kyseiselle tasolle.

Spectressä 007 selvittää pimentoon jääneitä johtolankoja suoraan Skyfallin tapahtumiin liittyen ja törmää salaiseen järjestöön, jonka olemassaolosta kukaan ei tiedä yhtään mitään. Tämän lisäksi Bondilla ja järjestöllä on yhteys toisiinsa, josta Bond ei voi kertoa kenellekkään. Niinpä tämä salaisen palvelun agentti lähtee selvittämään asioita omille teilleen ja omilla metodeillaan. Salaisuuksia paljastuu, naiskauneutta riittää, pahiksia elimoinoidaan ja jälleen kerran Bond on jotakuinkin ainoa mies, joka voi pelastaa maan/maailman/whatever kauheilta asioilta.

Craig on jo neljännen kerran vakuuttava ja loistava Bond, se ei vain muutu miksikään. Myöskin osasta toiseen seuraavat sivuhahmot, kuten Q, M ja Moneypenny ovat edelleen hyvien näyttelijöiden käsissä ja tuovat Spectreenkin juuri sitä mitä pitääkin. Pahisten rooleihin on tällä kertaa saatu viime vuosina nimeä kerännyt ex-painija Dave Bautista (Guardians of the Galaxy, Riddick) sekä mieletön Christoph Waltz (Inglourious Basterds, Django Unchained), luulisi näillä syntyvän järjettömän kovan balanssin. Ja se onkin yksi suurimmista ongelmista Spectren kohdalla. Bautistan näyttelijäntaidot ovat mitä ovat, mutta miehen koko ja läsnäolo ovat muissa leffoissa tuoneet tiettyä vakuuttavuutta, huumoria ja jopa uhkaa, jota normaalimman ruumiinrakenteen, äänen ja olemuksen omaavat näyttelijät harvemmin pystyvät tuomaan. Lähtökohtaisesti kaikki tuo täytyy myös Spectressä, mutta hänen hahmonsa jää potentiaalista huolimatta todella tyngäksi. Kätyriähän mies oikeastaan näytteleekin, joten ehkä sekin on vielä ymmärrettävää, mutta Waltzin kohdalla minua ärsytti suuresti. Tarantinon ohjauksessa ja käsikirjoituksella mies on aivan mieletön ja osoitti näyttelijänlahjansa. Mendesin ohjauksessa miehen esittämä pahis on suuresta roolistaan huolimatta vailla karismaa, kunnollista taustatarinaa ja todella mauton ja hajuton. Waltz yrittää kaikkensa tehdä hahmosta kiinnostavaa, mutta kun motiivit ovat mitä ovat, on tuloksena hölmö hahmo, jonka yritys olla paha on lopulta lähinnä naurettavaa ja lapsellista. Siihen vielä päälle eräs maskeeraukseen liittyvä ääliömäisyys myöhemmin elokuvassa ja kyselin vain itseltäni, että " miksi? "

Ongelma ei toki ole pelkkä hahmo, vaan juonen rakentaminen niin, että katsoja odottaa jotain suurta ja megalomaanista, mutta saakin lopulta jotain hiekkalaatikolla tapahtuviin riitoihin liittyvää lässytystä ilman mitään varsinaista sisältöä. Niin ei yksinkertaisesti rakenneta toimivaa tasapainoa protagonistin ja antagonistin välillä MISSÄÄN elokuvassa, eikä Bond toimi ilman uhkaavaa ja vaarallista vastaparia.

Bond-tyttöinä Spectressä nähdään aina yhtä kuuma Monica Bellucci, joka on muuten vanhin Bond-tyttö tähän päivään mennessä 51:n vuoden iässä, sekä viime vuosina hieman nimeä kerännyt Léa Seydoux. Belluccin rooli on aika merkityksetön ja vanhojen Bondien tyyliin aika käyttötavaramainen. Seydouxin oma taas on lähempänä erittäin tervetullutta Eva Greenimäistä vahvempaa hahmoa, jolla on tarkoitus ja joka ei ole vain yksi sänkyhomma lisää tämän serial womanizer -agentin listalla. Valitettavasti Seydouxin karisma tai vahva feminiinisyys ei yllä kuitenkaan oikeastaan lähellekään Greeniä, mutta hän on silti ihan mukiinmenevä naispääosa elokuvassa.

Spectreä on kuvattu vähän siellä ja täällä ja Skyfallin tapaan kyseiset aidot maisemat ja paikat ovat äärimmäisen kauniita ja niitä Mendes todella osaa näyttää, mutta jälleen mukaan on ängetty sitä saatanan (anteeksi) turhaa CGI:tä, jonka olisi aivan varmasti voinut pienellä vaivannäöllä voinut välttää tai ainakin tehdä paremmin.

Spectre ei ole kamala tai edes huono, mutta se on pettymys. Kaikki rakennuspalikat huomioon ottaen potentiaali oli paljon suurempi ja edes vähän enemmän panostamalla tiettyihin osa-alueisiin lopputulos olisi ollut paljo parempi ja uskottavampi. Koska suuren osan ajasta kukaan ei sano sitä, niin minä sanon sen vielä uudelleen: Sam Mendes ei osaa ohjata Bond-elokuvaa, koska hän ei selvästikään tiedä, miten ne rakennuspalikat pitää koota yhdeksi kokonaisuudeksi. Ostan Spectren kun se tulee myyntiin ja katson sen varmasti useita kertoja vielä uudelleen ja pidän sitä ihan mukiinmenevänä viihteenä, mutta koska Casino Royale näytti, mitä Bond-elokuvat voivat parhaimmillaan olla, niin miksi tyytyisin vähempään ja sanoisin, että ihan ok on loistava?

7-

Mission Impossible: Rogue Nation

Tietyt elokuva-franchiset vaan jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat. Fast & Furious -sarjassa on 7 osaa, Bondeja on noin 27849 ja sitten on tietenkin olemassa sarjakuvaelokuvat, joista ei oikein pysty sanomaan, missä yksi elokuva loppuu ja toinen alkaa. Ensimmäinen Mission Impossible -elokuva tuli elokuvateattereihin vuonna 1996 ja se oli silloin äärimmäisen jännittävä elokuva 10-vuotiaalle Tonille. Ilahduttavasti kyseinen elokuva on kestänyt aikaa ja on edelleen loistava. Sarjan toinen osa tuli juuri teini-ikäni alkaessa vuonna 2000 ja silloin se oli kova leffa, mutta nykyään kyseinen elokuva on yksinkertaisesti kehno. En oikein koskaan päässyt mihinkään järkevään lopputulokseen siitä, onko J.J. Abramsin ohjaama kolmas osa hyvä, huono vai jotain siltä väliltä, mutta ensimmäisen kerran pettymyksen jälkeen muistelisin sen silti olleen ihan ok ja ainakin parempi kuin kakkonen. 2011 tullut Ghost Protocol potki sarjaan taas uutta puhtia ja on ykkösen ohella sarjan parasta antia kaikin puolin ja siksi odotukset olivatkin aika korkealla, kun uusi Rogue Nation -lisänimellä varustettu elokuva saapui elokuvateattereihin. Tällä viikolla on toki tullut luettua jo uutisia siitä, että sarja saa vielä kuudennenkin osan, mutta pysytäänpä nyt kuitenkin tässä päivässä ja Rogue Nationissa.

Mission Impossible -elokuvathan perustuvat siis 60- ja 70-luvulla tv:ssä pyörineeseen sarjaan, jossa CIA:n, FBI:n ja muiden kirjainyhdistelmien rinnalla toimii IMF- (eli Impossible Mission Force) järjestö, joka saa hoitaakseen äärimmäisen vaikeat tai siis... mahdottomat tehtävät (höhö). Keskimäärin tehtävät ovat aina olleet terroristien ja muiden pahisten megalomaanisien suunnitelmien estäminen. Mission Impossiblen maailmaan kuuluvat olennaisena osana kaikennäköiset vempaimet, joita ei oikeassa maailmassa ole edes olemassa, mutta jotka saadaan elokuvissa (ja sarjassa) vaikuttamaan ihan mahdollisilta tai no.. ainakin uskottavilta. Ehkä tunnetuin jippo sekä tv:ssä, että elokuvissa on naamareiden käyttö, jotka saavat yhden ihmisen näyttämään aivan toiselta ihmiseltä ilman, että kukaan huomaa. Kaikkien elokuvien pääosassa nähdään Tom Cruise, joka on tuonut omasta takaa niihin myös äärimmäisen uskaliaita ja hienoja stuntteja, jotka kaveri tekee edelleen yli 50:n vuoden iässä itse. Vuosien aikana hän on kaahaillut moottoripyörillä, kiipeillyt vuorten seinustoissa sekä maailman korkeimpiin kuuluvan rakennuksen seinillä ja niin edelleen. Elokuvissa on kova meno ja meininki ja usein jokin jännittävä juoni, joka saa ne eroamaan ainakin jonkin verran perusräiskyttelyistä.

Rogue Nation alkaa huonoissa asetelemissa melkein suoraan Ghost Protocolista jatkaen. Ethan Hunt (Cruise) on jäljittänyt jo tovin Syndicate -nimistä järjestöä, joka on periaatteessa anti-IMF ja maailman pelastamisen sijaan tähtää nimenomaan salamurhiin ja muihin vastaaviin terroritekoihin. Samaan aikaan kun CIA:n johto on vienyt IMF:n jonkinnäköisen kongressin eteen kyseenalaisista metodeistaan (täh? CIA syyttää muita kyseenalaisista metodeista?) ja onnistuu hajottamaan kyseisen järjestön, Hunt joutuu juuri kosketuksiin Syndicaten kanssa ja tästä alkaakin melkoinen kissa ja hiiri -leikki, johon sekaantuu monta eri järjestöä ja jossa otetaan mittaa niin miehistä, että naisesta.

Minulla on tätä nykyä aika vakio-oletus Tom Cruisen roolisuorituksista, sillä kyseinen näyttelijä ei petä koskaan, eikä tee sitä myöskään nyt. Vaikka Ethan Hunt on huomattavasti geneerisempi hahmo, kuin miehen monet muut hahmot, on hänessä sopivasti substanssia ja persoonaa, että joka osassa hän on kiinnostava hahmo ja jota jaksaa seurata. Näytteleminen ja stuntit ovat niin korkealuokkaisia osa osalta, että mies kantaisi elokuvat yksinkin, mutta onneksi kuitenkin yli puolet elokuvista on kokonaisuuksina viihdyttäviä. Simon Pegg on ollut mukana elokuva-sarjassa nyt kolmen osan verran ja täyttää saman roolin, kuin uusissa Star Trekeissäkin: hän on se nörtti hölösuu, joka tuo toimintaan kevennystä, mutta myös ajoittain uskottavaa (toiminta)draamaa. Joidenkin mielestä Pegg on ehkä ärsyttävä, mutta itse olen aina pitänyt miehen tyylistä, vaikka ajoittain mennäänkin ehkä vähän turhan goofyksi, mutta onneksi kyseisiä momentteja on hyvin vähän. Siinä missä Ghost Protocolin naispääosassa Paula Patton oli vähän epäuskottava ja tylsä, on Rogue Nationin naispääosa melko tuntemattomalla Rebecca Fergusonilla aika kirjaimellisesti ja vaikka caps lockilla HALLUSSA. Hollywoodin ongelma on tiedettävästi aina ollut naisroolien keskimääräinen vähyys ja etenkin kurjuus, varsinkin toimintaelokuvissa. Ferguson kuitenkin näyttelee ja liikkuu todella uskottavasti ja antaa Cruisen hahmolle loistavan vastapainon. Sivurooleissa nähdään mm. toinen sarjan jokaisessa osassa näytellyt Ving Rhames, CIA:n johtohahmona Alec Baldwin, Ghost Protocolissa mukaan tullut agentti Brandtiä esittävä Jeremy Renner, sekä elokuvan pääpahiksena rikollisen aliarvostettu ja -käytetty Sean Harris. Rhames ja Baldwin ovat melko pienissä, mutta merkittävissä sivurooleissa, mutta jäin kovasti ihmettelemään, miksi Jeremy Renner on siirtynyt tässä elokuvassa niin pieneen osaan, vaikka Ghost Protocolin aikaan hänen hahmostaan puhuttiin Huntin seuraajana sarjan pääosassa, kun Cruise joskus mahdollisesti "jää eläkkeelle". Brandtin hahmo oli mielenkiintoinen Ghost Protocolissa, mutta nyt aika valkokankaalla on vähäistä ja sekin vähä on jotenkin turhaa. Harmi sinänsä, mutta ehkä tulevassa osassa mies pääsee taas paremmin toiminnan keskelle. Toinen harmi on Sean Harrisin yhtälailla vähäinen aika elokuvassa. Okei, kyseinen rooli toki selittää, miksi asia on näin, mutta Harris on yksi ehdottomasti parhaimmista pahisten näyttelijöistä, joita tiedän. Siinä missä monet näyttelijät ovat ihan hyviä, uskottavia tai jopa yllättäviä, Harris on joka kerta selkäpiitä karmiva, koska hänen ilmeensä, puhetapansa ja liikehdintänsä ovat niin arvaamattomia ja uskottavia. Harris on hyvä pahis, mutta valitettavasti hänen potentiaalinsa hiukan hukataan Rogue Nationissa.

Elokuva näyttää taas kerran hyvältä ja uskottavalta. Mission Impossible -sarja välttelee suhteellisen paljo CGI-toimintaa, joka on vain ja ainoastaan hyvä juttu, koska a) oikea toiminta luonnollisesti näyttää paremmalta ja jännittävämmältä ja b) koska Hollywood kerta toisensa jälkeen joko kitsastelee CGI-budjetissa tai vain yksinkertaisesti etsii täysin ammattitaidottomat urpot toteuttamaan sitä. Rogue Nationissa ajellaan lujaa autoilla ja moottoripyörillä, käydään välillä vähän pulahtelemassa, riiputaan lentokoneen kyljessä (Cruise siis oikeasti roikkui apuvälineiden varassa lentokoneen kyljessä), tapellaan näyttävien koreografioiden kanssa ja vähän ammuskellaan. Niin ja kaiken tämän välissä heitetään vähän huulta ja näytetään vempaimia, jotka ovat välillä ihan pimeitä, kuten esimerkiksi kirja, joka onkin oikeasti tietokone.. eeeeh.

Kaiken kaikkiaan olen aina kyllä fanittanut Mission Impossible -elokuvia, vaikka muutama osa välissä onkin ollut kehnompi, eivätkä ne koskaan ole edustaneet aivan sitä terävintä kärkeä Hollywood-toiminnan suhteen. Kuten jo aiemmin todettua, niin Tom Cruise on loistava nokkamies ja sarjan uniikit ominaisuudet saavat sen aina vaikuttamaan tuoreelta ja kiinnostavalta. Rogue Nation ei yllä valitettavasti ensimmäisen osan ja Ghost Protocolin tasolle, koska sen tietyt potentiaaliset tekijät on alikäytetty, mutta se on silti ehdottomasti parempi kuin sarjan kakkos- ja kolmososa. Tai ehkä se on tasoissa kolmososan kanssa, ehkä minun tulee katsoa se uudelleen, että osaan sanoa tarkasti. Joka tapauksessa Rogue Nation on loistavaa toimintaviihdettä ilman, että kaikki tapetaan mahdollisimman graafisesti ja tarjosi kyllä minulle hyvän parituntisen.

7½

Mad Max: Fury Road - taasko jotain kurjaa reboottia?

(Tässä tekstissä esiintyy pieniä spoilereita elokuvan luonteesta)

Muistan nähneeni aikanaan kolmannen Mad Max -elokuvan, siis sen Thunderdome -lisänimellä varustetun. Se oli mielestäni aika jännittävä, hyvä ja siisti... tosin olin silloin aika nuori ja suhteellisen moni siihen aikaan hyvänä pitämäni elokuva on myöhemmin osoittautunut aivan kamalaksi. En ole toki katsonut kyseistä leffaa sen koommin, joten on vaikea sanoa meneekö kyseinen elokuva siihen kategoriaan. Kyseisen elokuvatrilogian toisella osalla on melkoinen kulttimaine, mutta en ole sitä joko katsonut tai en vain muista katsoneeni, puhumattakaan ensimmäisestä. Miljöö ja maailma kyseisissä leffoissa on äärimmäisen mielenkiintoinen ja karu, samoin kuin koko elokuvan konsepti, vaikkei toki monimutkaisuudella juhlikaan. Siltikin minulla on tämä kyseinen aukko sivistyksessä, koska käsitykseni mukaan Thunderdome ei ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla edusta kyseistä sarjaa. Reaktioni uuden Fury Road -leffan julkistukseen taas oli aika samankaltainen, kuin mihin tahansa reboottiin tai jatko-osaan noin sadan vuoden jälkeen: " Eikö niillä jumalauta riitä mielikuvitus ja luovuus tekemään uusia itsenäisiä leffoja enää ollenkaan? " Jopa ensimmäisen trailerin jälkeen fiilikseni oli, että " Jes... taas yksi CGI-leffa lisää... huoh ". Trailerissahan siis hiekkamyrsky nostaa auton ja sen sisällä olevat ihmiset monen metrin korkeuteen ja siitä aika selkeästi taas kerran näki, että se on tietokoneella tehty (ei siis sillä, että se pitäisi oikeasti toteuttaa, vaan että CGI saisi pikkuhiljaa ruveta olemaan parempaa Hollywood -blockbustereissa, joihin kulutetaan miljoonia ja taas miljoonia dollareita). Ajan myötä traileri kuitenkin ilmeisesti herätti tarpeeksi kiinnostusta yhdessä kyseisen maailman kanssa ja sitten on tietysti sellainen pieni tekijä, kuin Tom Hardy... ja vähän myös Charlize Theron.

Siellä sitä sitten istuttiin elokuvasalissa ja tuijoteltiin yli kaksi tuntia Mad Max: Fury Roadia ja fiilikset olivat sen jälkeen kuin olin odottanutkin... paitsi, että eivätpä olleetkaan, vaan elokuva yllätti aika isosti ja oli taas hetkeen aikaan parasta toimintaa ja jopa parasta elokuvaa, jota olen katsonut. Oliko elokuva täysi mestariteos? Ei. Voittaako se Oscareita? Ei. Oliko siinä puutteita? Kyllä. Miten se sitten oli niin hyvä muka? Koska Mad Max: Fury Road tekee oikein monta asiaa, jotka nykyään tehdään niin päin persausta blockbustereissa tai elokuvissa ylipäätään. Mutta palataan niihin kohta.

Max on menneisyytensä piinaama mies maailmassa, jossa planeetta on täysin hiekan peitossa ja jossa koko palloa ilmeisesti hallitsevat kaikista raaimmat sotalordit. Vesi on äärimmäinen ylellisyys, jota kyseiset pahikset tai ainakin elokuvan pääpahis kontrolloi, puhumattakaan kaikesta muusta sangen kuvottavasta kontrolloinnista, kuten naisten pitämisestä omina henkilökohtaisina vankeinaan, että he voisivat synnyttää tälle/näille lapsia, tuottaa äidinmaitoa, jota myydään eteenpäin ja oman aivopestyn armeijan pitämisestä silkkana tykinruokana mitä omituisimmilla tarinoilla. Max jää vangiksi tällaiselle porukalle ja saa toimia " luovuttajana ", eli käytännössä hänen verensä ja elimensä ovat kaikki ilmeisesti "osia", joita hänestä voidaan vaihtaa tuohon yksityiseen armeijaan. Furiosa puolestaan on tuon aiemmin mainitun sotalordin armeijan johtaja, joka ajaa helvetillistä rekkaa, jossa on aseita ja muuta pientä kivaa vaikka muille jakaa. Rekkaa? Kyllä vain... Mad Maxin maailman tavamerkkejä ovat omituisesti tuunatut maailmanlopun autot, jollaisia pelattiin aikanaan Carmageddon -videopeleissä, joissa tarkoitus oli tappaa ja tuhota mahdollisimman paljon muita kilpailijoita/ohikulkijoita ja se tarkoitus kyseisillä menopeleillä on suureksi osaksi tässäkin universumissa. Furiosa ei kuitenkaan ole kaikkea sitä, miltä päälle päin näyttää tai miltä on näyttänyt ilmeisesti jo pidemmän aikaan, vaan hänellä on motiivit kääntää hallinta ja pahuus ympäri tekemällä jotain hyvää ja löytämällä ehkä se, mistä hän on joskus tullut. Niinpä hän ottaa salaa mukaansa sotalordin (joka muuten tottelee nimeä Immortan Joe) "palkintovaimot" ja lähtee pakenemaan Joe:n hemmetinmoista autoarmadaa. Max eksyy seurueeseen täysin sattumalta ja seuraavat pari tuntia ovatkin pelkkää pakomatkaa, tuhoa, selviytymistä ja mietintää siitä, voiko tällaisessa maailmassa olla minkäänlaista toivoa.

Ei kuulosta kovin erityiseltä tai monimutkaiselta? Ei, mutta ehkä juuri siksi, että lähtökohdat ovat näinkin yksinkertaiset, on ohjaaja ja käsikirjoittaja George Miller onnistunut tekemään yllättävän moniulotteisen toimintaelokuvan, jonka pääpointti ei ole siinä, että nyt tapetaan vaan paljon ihmisiä ja sitä on jännää katsoa. Vaikkei elokuva ihan mitään erityisen syväluotaavia ajatuksia tarjoa, niin sen perspektiivi on tuore ja erilainen. Esimerkkinä käytän elokuvan suurinta eroa perinteiseen toimintaleffaan: tämä elokuva ei kerro yksinomaan Maxistä, eikä elokuvan pääroolissa oikeastaan ole kukaan mies, vaan miehet ovat Fury Roadin sivurooleissa ja järjestään juuri sitä, mitä Joen armeijakin: tykinruokaa. " Voi kiva, joku feministileffa vai? " Aika kaukana siitä, mutta Fury Roadin naiset ovat vahvoja, tiedostavat suurimmaksi osaksi oman arvonsa ja pystyvät tekemään itsenäisesti asioita ja taistelemaan. Okei, seassa on luonnollisesti myös heikompia ja perinteisempiä naisiakin, mutta että tällaisessa apokalyptisessä elokuvassa, jossa kaahataan autoilla ja sotalordit hallitsevat kaikkea ja niin edelleen, niin oma oletukseni on kyllä, että testosteroni olisi huipussaan. Sen sijaan isointa ja hulluinta rekkaa ajaa nainen, se samainen nainen, joka johtaa Joen armeijaa ja se samainen nainen, joka ottaa mittaa myös Maxistä elokuvan kuluessa ja tarjoaa tasan yhtä vahvan henkilön tarinaan, kuin hänkin... aika helvetin siistiä. Tämä tekijä jo itsessään tarjoaa niin erilaisen perspektiivin ja näkökulman ylipäätään kaikkeen, että elokuvaa seuraa aika erilailla ja kyllä minä otan mieluusti toimintaelokuvani sisällöllä ja uniikilla tyylillä tehtynä. Geneeriset Michael Bayt ovat särkeneet aivoja jo vaikka kuinka kauan.

Niin se Tom Hardy. Kyseinen oman sukupolvensa tähtinäyttelijä on yllättävästi vähän sivuroolissa Fury Roadissa ja naureskelin sille, että hänen ensimmäinen puolituntisensa kuluu lähinnä murahdellessa, kunnes varsinaista dialogia alkaa tulemaan ja senkin jälkeen se on aika vähäistä. Max pahassa miesten hallitsemassa maailmassa yrittämässä tehdä oikein, vaikka on itsekin vähän paha tai lähinnä tekee kyseenalaisia päätöksiä, koska yrittää vain pysyä erossa muista. Hahmonkehitys tapahtuu eniten juuri Furiosan kautta, joka on ilmeisesti palvellut jo jonkin aikaa Immortan Joeta ja joutunut tekemään sitä sun tätä, joka ei ole ollut ihan hänen juttunsa. Furiosa yrittää vain löytää pelastusta ja toivoa ja sitä varten hän joutuu pakenemaan pahuutta ja yrittämään kaikin voimin suojella heikommassa asemassa olevia. Kumpikin näyttelijä tekee oivaa työtä, mutta Hardy ei ehkä monimuotoisuudellaan tällä kertaa pääse loistamaan, kun taas Theronilla on jälleen kerran hyvin vankka ote vahvaan naisrooliin, jotain mistä olen kyseistä naista aina ihaillut niin maskuliinisessa ympäristössä, kuin Hollywood. Kolmannen pääroolin Fury Roadissa on saanut Nicholas Hoult, joka näyttelee Nuxia, joka on yksi aivopestyn armeijan nuorista sotilaista, mutta joka kulkee oman kehityskaarensa ja onnistuu jälleen kerran olemaan äärimmäisen sympaattinen ja vetämään roolinsa uskottavasti ja hyvin. Muut elokuvan hahmot ovat kokolailla sivuroolissa ja jakautuvat lähinnä verenhimoisiin ja kuvottaviin miehiin sekä toivoa ja parempaa huomista tavoitteleviin naisiin, vähän kärjistettynä mutta silti. Edelleenkään kuitenkaan tämä elokuva ei ole mikään erityisen feministinen teos (niille, jotka vahvan naiseuden korostamista ja esilletuomista pelkäävät... hölmöt). Immortan Joe on aika pelottava pahis ja penkissä toivoo koko kaksituntisen, että kyseinen kaveri ei saisi kiinni päähahmoja.

Onhan sitä CGI:tä tosiaan tässä elokuvassa ja välillä se on huonoa... välillä tyypit lentelevät ympäriinsä, kuin kumiukot konsanaan, mutta onneksi sitä on lopulta tarpeeksi vähän, että siihen kiinnittäisi erityisesti huomiota (no okei, minä nyt kiinnitän neuroottisena kermaperseenä huomiota kaikennäköiseen) tai että se häiritsisi. Pääosin elokuva nojaa ihan oikeaan autoiluun ja lavastukseen, joka on kyllä aika eeppistä luokkaa. Toisiinsa hitsattuja amerikanrautoja, telaketjuja, tappajarekkoja ja iso auto, jonka keulaa on laitettu vaijerit, että joku epämuodostunut örvelö voi soittaa kaksikaulaista sähkökitaraa armeijan moraalia nostaakseen... what the actual f***? Kyllä.. Millerin maailmassa on niin omituisia ja uniikkeja juttuja, että elokuva todella tuntuu sijoittuvan omaan universumiinsa ja se on immersiivinen. Ja eläytyminen nyt sattuu olemaan yksi elokuvan katsomisen tärkeimpiä ominaisuuksia.

Vähän yllättävästi elokuvan väkivalta on tietyllä tapaa vähäistä. Siis joo, autot räjähtävät, ihmiset kuolevat ja niin edelleen, mutta Millerin maailman karuuden vastapainoksi oikeastaan mitään raaempaa ei näytetä muuta kuin satunnaisesti ja pikaisesti, mikä tosiaan on aika yllättävää. Juuri tämänkaltaiset pienet "puutteet" ovat ne ainoat jutut, joita jäin vähän kaipaamaan Fury Roadissa ja nekin ovat tasan olankohautuksen nostavia tekijöitä, kun taas elokuvan meriitit ovat painavia ja saavat katselun olemaan viihdyttävää ja tuntuvaa koko kestonsa ajan. Ehkä kyseisenkin tekijän voi nähdä positiivisena niin, että nekin, joita väkivalta ei niin houkuttele viihteessä, voivat katsoa elokuvan joutumatta sulkemaan silmiään joka minuutti.

Kaikin puolin pystyn suosittelemaan Mad Max: Fury Roadia vähän kaikille. Erityisesti suosittelen sitä tietenkin toiminnan ja sci-fin ystäville, mutta myös muille ja elokuva on tosiaan erittäin raikas tuulahdus naisellisen vahvuutensa puolesta. Ketä kiinnostaa katsoa aina samoja korstoja miestelemässä ja tappamassa toisiaan jonkin maailman typerimmän syyn ja juonen puitteissa? Ei edes minua, joka kyseisistä elokuvistakin saa viihdettä irti. Check this one out.

8+

Avengers - Age of Too Much Stuff

Olen Toni ja kokolailla rakkain harrastukseni on elokuvien katselu. Pidän melkein kaikenlaisista elokuvista säikyttelykauhua ja juustoromantiikkaa lukuunottamatta ja yksi suosikkigenreistäni on supersankarielokuvat (jos se nyt varsinainen genre edes on). Olen katsonut suurimman osan moderneista supersankarielokuvista ja Marvelin MCU -elokuvat ovat lähes aina olleet silkkaa viihteen A-luokkaa. Leffoja kyseisessä universumissa on jo vissiin yli kymmenen ja kaikki yksilöleffat yhdisti ensimmäisen kerran jokunen vuosi taaksepäin Avengers -leffa, joka sarjakuvan tapaan toi Marvelin supersankarit (tai ainakin suurimman osan heistä) yhteen ja osoittautui hullusta ideastaan huolimatta olemaan yksi kaikkein aikojen kaupallisia menestyjiä ja myös aivan hemmetin viihdyttävä ja hyvä elokuva kaikin puolin. Se yhdisteli huumoria, toimintaa, hahmonkehitystä ja juonta hyvällä rytmityksellä ja lopputulos oli, kuten sanottua, hyvä... tai no... loistava jopa. Niinpä leffauniversumin " Phase 2:n " päättävä Avengers: Age of Ultron on ollut kovan odotuksen alla sen julkistamisesta asti.

Tuttu Avengers -ryhmä aloittaa toisen yhteisen elokuvansa ryminällä, jatkaen siitä, mihin Captain America: The Winter Soldier jäi, eli pahisjärjestö HYDRA:n paljastamisella ja kiinniottamisella. HYDRA:n on onnistunut saada haltuunsa aiemmissa leffoissa esiintynyt mystinen sauva, jonka voimilla pahikset ovat yrittäneet mellestää jo kerran jos toisenkin. Sauvan löytäminen johtaa Tony Starkin ja Bruce Bannerin yrittämään luoda uusi tekoäly, joka mahdollistaisi Maan turvallisuuden ja päästäisi heidät viettämään normaalia elämää, mutta yllättäen suunnitelma kääntyykin päälaelleen ja tekoäly osoittautuu vinksahtaneeksi ja murhanhimoiseksi. Ultroniksi nimetty tekoäly tekeen itselleen robottiruumiin ja -armeijan ja haluaa tuhota sankarimme ja vähän muutakin väkeä siinä sivussa. Juonen edetessä mukaan liittyy uusia kasvoja, kuten Maximoffin kaksoset ja Vision, sekä vanhoja sivuhenkilöitä, kuten War Machine ja Falcon ja siinä on ainekset melkein 2,5 tuntia kestävään supersankariräiskyttelyyn, joka toimi jo ensimmäisellä kerralla. Miten jatko-osa, jossa on kaikkea enemmän, voisi olla huono?

Olen huomannut, että joka kerta kun elokuvan (ja yleensä nimenomaan jatko-osan) tekemiseen otetaan se perusolettamus, että lisätään tiettyjä elementtejä toisten kustannuksella, on lopputulos yleensä huono. Supersankarielokuvien kohdalla tämä pätee myös lähes joka kerralla: Iron Manin jatko-osat olivat toki viihdyttäviä, mutta kaoottisia ja niin paljon ykköstä jäljessä, että huhheijjaa. The Dark Knight -trilogian isosti arvostettu kakkososa oli ykkösen kompaktin kokonaisuuden jälkeen jotain, mikä toki toimi kiitettävästi, mutta kompastui silti liian täyteen sullottuun kokonaisuuteen. Alkuperäisen Spider-Man -trilogian kolmatta osaa ei varmaan tarvitse edes mainita? Itse asiassa Captain America: The Winter Soldier on niitä harvoja jatko-osia, jossa enemmän on ollut parempi, kuin vähemmän, mutta ehkä siinäkin tapauksessa kyse oli enemmän siitä, että ensimmäisen leffan ohjaaja onnistui tekemään aikamoisen raakileen, kun taas Russon veljekset ottivat irti todella paljon jotakuinkin tylsimmästä Avengerista, eli hallitsivat yksinkertaisesti elokuvan tekemisen. Pointtina siis on, että ei ole häpeä pysyä pienemmässä, jos sillä saa aikaan toimivan rakenteen ja kokonaisuuden, koska harva ohjaaja hallitsee kokonaisuuden, jossa on paljon kaikkea. Ensimmäinen Avengers on niitä harvoja leffoja, jotka ovat osuneet juuri siihen oikeaan kohtaan.

Tuo kaikki alustuksena siihen, että Age of Ultronissa on vain yksinkertaisesti liikaa tiettyjä elementtejä, joiden on ilmeisesti koettu toimivan hyvin ensimmäisessä osassa ja ne on valitettavasti pistetty jatko-osaan muiden elementtien kustannuksella. Juoni sarjisleffoissa on lähes poikkeuksetta se, että pahis tekee pahaa ja hyvikset yrittävät estää pahista, eikä tämä elokuva ole poikkeus siihen sääntöön. Ensimmäisessä osassa sitä juonta vaan seurattiin ja paino oli tapahtumilla (ei siis actionilla) ja tietynlaisella hahmonkehityksellä tai ehkä enemmänkin ryhmänkehityksellä. Age of Ultronissa hypätään heti ensimmäisessä kohtauksessa suoraan toimintaan (joka muuten aivan liian suurelta osin oli kehnoa CGI:tä, ARGH!) ja jostain syystä koko elokuva on täynnä kyseistä, eikä itse juonen seuraamiselle oikein jätetä mitään sijaa. Suvantovaiheet on täytetty vitseillä, jotka kieltämättä ovat hauskoja tälläkin kertaa, mutta niidenkin määrästä huomaa, että on ilmeisesti yritetty lähteä viihdyttämään yleisöä vähän väärällä tavalla. Hahmoja elokuvassa on yksinkertaisesti AIVAN LIIKAA ja jopa osa itse pääryhmästä jää sivurooliin, kun uusille kasvoille yritetään antaa aikaa ja luoda jonkunlaista sivujuonta, joka kuitenkin jää niin pinnalliseksi, että plääh. Viimeisenä harmina elokuvassa esiintyy unohdettava ja kohtuullisen yhdentekevä pahis ja valitettavaksi sen tekee se, että Ultronissa olisi oikeasti potentiaalia aivan mielettömäksi hahmoksi, varsinkin James Spaderin esittämänä. Valitettavasti lopullinen tuotos on teinimäinen robotti, joka ei oikein luo minkäänlaista uhkaa katsojalle ja saa meidät kaikki kyynelehtimään Lokin perään, joka lapsellisista motiiveistaan huolimatta oli niin loistava, muistettava ja karismaattinen pahis, että sarjakuvakansa juhlii edelleen.

Mitenkäs ne näyttelijäsuoritukset nyt sitten? Robert Downey Jr. kantaa keskimäärin jokaisen elokuvan jo yksin, mutta tällä kertaa hän on yksi näyttelijöistä, joiden hahmon aika on vaan hämmästyttävän vähäistä, vaikka hänen nimenomaan pitäisi olla elokuvan varsinainen protagonisti. Roolinsa hän tietenkin vetään rutiinilla ja hyvin. Vielä RDJ:täkin vähemmän aikaa valkokankaalla saa Chris Hemsworthin Thor, joka käy lyömässä porukkaa, heittää vitsin ja katoaa sitten kokonaan ja palaa kohta vain toistaakseen saman uudelleen. Kuten RDJ:kin, tekee Hemsworthkin silti hyvän roolityön jälleen kerran ja tuo machoudessaan onnistunutta komediaa elokuvaan. Paljon enemmän aikaa tässä elokuvassa saavat Scarlett Johanssonin Black Widow, Jeremy Rennerin Hawkeye, Chris Evansin Captain America, sekä tuoreina tapauksina tarinaan astuvat (tai juoksevat) Aaron Taylor-Johnsonin Quicksilver ja Elizabeth Olsenin Scarlet Witch. Johansson tuo hahmoonsa koko ajan enemmän ja enemmän haavoittuvaisuutta, joka on ihan mielenkiintoista katseltavaa, mutta joka näin suuren mittakaavan tarinassa tuntuu vähän merkityksettömältä, kun taas Rennerin hahmolle on yritetty tähän elokuvaan saada jonkinlaista johtajuutta mukaan, joskaan en aivan täysin ymmärrä miksi. Rennerin hahmolle on myös kehitetty elokuvaan täysin oma sivutarinansa, joka tuntuu kuitenkin kovin päälleliimatulta ja myös yhdentekevältä. Evans on vanha tuttu buffattu ja vanhurskas itsensä, jolla riittää viisaita elämänneuvoja ja -näkemyksiä varmaan sadan elokuvan ajaksi, mutta jonka yksipuolisuus tuntuu välillä vähän hölmöltä, koska kun kaikilla muilla hahmoilla on se selkeä pimeä puolensa, on Captain America aina se kirkasotsainen " minä teen aina kaiken oikein " -tyyppi, eikä se ole kauhen kiinnostavaa katseltavaa elokuvasta toiseen. Tämä kolmikko hoitaa toki näyttelynsä myös rutiinilla ja vakuuttavasti. Uusi kaksikko vie elokuvan juonta eteenpäin henkilökohtaisella tuskallaan ja perinteisellä venäläisellä aksentilla, mutta näyttelijäntyöllisesti Olsen on (vähemmän yllättävästi) paljon suurempi voima, kuin Taylor-Johnson. Pääpahiksen roolissa esiintyy tosiaan James Spader, jonka ääni ja puhetapa ovat ehdottomien Hollywood-suosikkieni joukossa. Ultronin osittainen epäonnistuminen pahiksena ei todellakaan ole Spaderin harteilla, sillä mies tekee aivan mieletöntä työtä jälleen jo pelkän äänen puolesta. Olisin toisaalta jättänyt jättirobotin motion capturen jonkun toisenlaisen ruumiinkielen omaavan näyttelijän tehtäväksi, mutta suurin ongelma Ultronin kohdalla on se, että hänet on käsikirjoituksessa jätetty vähän teiniangstiseksi ja tietyt kohtaukset sisältävät Ultronin osalta sellaista dialogia, että häntä on puolimahdoton ottaa pahiksena vakavasti. Toistan kuitenkin vielä kerran, että Spader tekee silti kaikesta tästä huolimatta erinomaista työtä. Niin tosiaan... ja onhan elokuvassa vielä Paul Bettany, joka tähän asti on viihdyttänyt meitä Jarvisin roolissa, mutta joka nyt astuu Visionin kenkiin, eikä hän jätä kylmäksi, mutta toisaalta... en muista koska Bettany olisi ikinä jättänyt minua kylmäksi suorituksillaan.

Age of Ultron on todellakin paljon enemmän täynnä toimintaa, kuin edeltäjänsä. Kyseistä seikkaa miettiessä tekee sen oletuksen, että pakkohan sen toiminnan on näyttää hyvältä ja vakuuttavalta, koska jo ensimmäisessä osassa se oli niin henkeäsalpaavaa katseltavaa. Siihen olettamukseen vastauksena ovat sanat ei ja kyllä. Elokuvassa todellakin on vakuuttavia ja ensimmäisen leffan tasoisia hienoja toimintakohtauksia, mutta myös sellaisia kohtauksia, jotka olisi pitänyt tehdä paljon paremmin tai vain yksinkertaisesti jättää tekemättä. Elokuvan aloittava CGI:llä kyllästetty rymistely on yksi kohtaus, joka olisi ehdottomasti pitänyt pitää yksinkertaisempana, koska kyseiset tietokoneella tehdyt efektit näyttävät paikoin todella huonolta, eivätkä mielestäni kuulu tämän budjettiluokan elokuviin ollenkaan. Iron Sky:hin tehtiin autotallibudjetilla huikeat CGI:t, miten monella miljoonalla ei tehdä yhtä hyviä tai parempia? Pidin kuitenkin siitä, kuinka Avengerien eri kykyjä ja niiden yhdistelemistä näytettiin tässä elokuvassa taas enemmän ja monet efektit myös myöhemmin elokuvassa näyttivät todella hyvältä, kuten Quicksilverin nopeus (joskin Singer teki sen paremmin X-Menissä) ja Vision kokonaisuudessaan. Toimintakohtaukset olivat suurimmaksi osaksi edelleen korkeaa laatua akrobatioineen päivineen, mutta CGI oli tosiaan liian monen kohtauksen kompastuskivi, koska se vie aina liian suuren palan uskottavuudesta pois.

Yhteenvetona Age of Ultronista voisin sanoa, että en toki tarkoita elokuvan olleen huono, vaan lähinnä suuri pettymys, koska se oli vaan selkeästi heikompi kuin edeltäjänsä. Joss Whedon on keskimäärin kaikkien nörttien ylistämä ohjaaja ja käsikirjoittaja ja hän on aiemmin osoittanut taitonsa monellakin tuotoksella, mutta tällä kertaa tuntuu, että toimiva kokonaiskuva on lähtenyt käsistä ja väärään suuntaan. Niin paljon, kuin tykkään katsella toimintaa varsinkin tällaisissa elokuvissa, pitää sen silti aina palvella elokuvaa kokonaisuutena. Jatkuva motiiviton rymistely ilman mitään karismaa ja vakuuttavuutta ei vaan ole viihdyttävää katseltavaa, vaan katsojan täytyy tuntea panokset ja saada jonkinlainen yhteys tarinaan ja sen hahmoihin. Valitettavasti Age of Ultron jättää jokaisen hahmonsa yksiulotteiseksi ja motiivit ohueksi tekosyyksi juuri sille jatkuvalle melskaamiselle. Edes supersankarielokuvassa tämä ei vain yksinkertaisesti toimi, jos mielii kokonaisuuden saavuttavan hyvän elokuvan kriteerit. Elokuva oli kuitenkin viihdyttävä ja kehotan jokaista supersankarileffafania tietysti katsomaan sen. Olen vain tottunut Marvelin leffauniversumissa huomattavasti korkeampaan tasoon, oli kyse sitten juonen- tai hahmonkehityksestä, toiminnasta tai mistä tahansa. Toivon siis, että tämä elokuva on vain hairahdus väärään suuntaan.

Ai joo... Whedon on sanonut haastattelussa, että alkuperäinen versio elokuvasta oli yli kolme tuntia pitkä. Toivon kovasti, että DVD/Blu-ray -versio sisältäisi tuon pidemmän version sillä esimerkiksi Lord of the Rings -trilogia muuttui suorastaan eeppiseksi extended -versioiden myötä, kun tarinan kaikki muuttujat sai eteensä ruutuun ja sai sen puuttuvan syvyyden kokonaisuuteen. Toiveikkaana odotellen.

7

Fast & Furious 7 a.k.a Minkä helvetin takia?

Kun näin ensimmäisen Fast & Furious -leffan joskus aikoja sitten, oli se mielestäni huono ja naurettava. Keskenkasvuista miestelyä, hölmö juoni ja epäuskottavat toimintakohtaukset erikoisefekteineen. Vannoin kakkososan tullessa, etten ikinä enää katsoisi ainuttakaan kyseisen sarjan elokuvaa, koska ne tuntuivat ajan haaskaamiselta. Myönnettäköön, että näin myöhemmin kaksi ensimmäistä osaa katsottuani huomasin, että vaikka kyseiset kaksi ensimmäistä leffaa aika hupaisia ovatkin, ei niiden katsominen nyt mitään tuskaa tuota... ne vaan ovat juurikin vähän keskenkasvuisia.

Muistan olleeni vanhemmillani käymässä joskus 2009 tienoilla, kun näin heidän hyllyssään Fast & Furious -blu-rayn. Olin kuullut sen olevan ns. reboot, mutta ajatukseni oli edelleen, että joopa joo... tosi toimivaa tehdä reboot kehnosta leffasarjasta. No eihän se varsinainen reboot edes ole, kuin nimellisesti ja täytyy sanoa, että onneksi päädyin silloin tylsyyksissäni katsomaan kyseisen leffan, koska olin vaikuttunut sarjan ottamasta suunnasta. Justin Linin ohjauksessa Fast & Furious -sarja eteni 3 osaa hämmentävästi edelleen samoilla perusosasilla, mutta kuin teini-ikäisyydestään ulos kasvaneena ja pidän noita leffoja äärimmäisen viihdyttävinä. Kyseiset 3 elokuvaa ovat kieli poskessa tehtyä toimintaa autoilun ja Ocean's Eleven -tyylisen ryhmädynaamikan ympärillä ja ne onnistuivat jotenkin todella mielenkiintoisesti seisomaan tukevasti hölmöyden ja uskottavuuden ohuella nuoralla ja aina kallistumaan oikeaan suuntaan. Niissä on todella paljon epäuskottavia palasia, mutta ne on yhdistetty niin hyvin tietyssä mielessä uskottavaan maailmaan, että niihin ei oikein edes kiinnitä huomiota, vaan nauttii kokonaisuudesta. Näillä fiiliksillä ja isoilla odotuksilla lähdin katsomaan eilen Paul Walkerin viimeiseksi jäänyttä Fast & Furious 7 -elokuvaa.

Leffa lupasi jo trailerissa lisää sitä räjähtävää hassua eeppisyyttä, mitä kutonen oli pullollaan ja vaikka trailerissa tietyt jutut vähän hämäsivät, olin vakuuttunut, että ne olisivat juttuja kutosen maailman pisimmän kiitoradan suhteen... eli yksityiskohtia, jotka uppoavat elokuvaan niin, että niiden logiikka ei edes häiritse, koska jotenkin Lin sai ne tuntumaan merkityksettömiltä yksityiskohdilta toimivassa kokonaisuudessa. Siksi minua ärsyttääkin lopulta suunnattomasti se, mitä minulle jäi käteen tästä elokuvasta, sillä rahkeet olisi ollut vaikka mihin.

Fast & Furious 7 alkaa siitä, kun tuttu kopla on asettunut aloilleen Owen Shawn jälkeen kukin omilla tahoillaan ja yrittää elää suhteellisen normaalia elämää. Owenilla on kuitenkin veli, joka on veljeänsä vielä sosiopaattisempi ja jolle kostaminen tappamalla on täysin loogista, vaikka veli päätyi "vain" sairaalaan rikollisen toimintansa seurauksena. Alkaa edestakaisin juoksu kahden miehen välillä, jotka kummatkin "puolustavat" perhettään. Deckard Shaw haluaa tappaa koko jengin, koska velipoika on sairaalassa... Dominic Torretto haluaa tappaa Shawn, koska tämä tappoi yhden heidän omistaan ja uhkaa nyt koko heidän perhettään. Torretton kohdalla on sentään kyse ihan "loogisesta" ajattelustaan, koska kyseistä psykopaattia on turha edes yrittää puhua ympäri. Tähän lisätään päälle elokuvaa täyttävä hämmentävä sivujuoni God's Eye -nimisen elektronisen vakoilusoftan havittelusta, jonka perässä ovat sekä USA:n salainen tiedustelupalvelu (tai joku), sekä randomit terroristit/palkkasoturit/whatever pakollisilla uhkaavilla päätyypeillä, jotka menevät kategoriaan " olen geneerinen pahis ja tapan kaikki " ja " olen pakollinen potkiva ja voltteja tekevä ykköskätyri ". Parituntinen onkin sitten täynnä toimintaa, niin kuin odottaa saattaa, mutta ei helvetti sentään....

Elokuvan keskiössä ovat jälleen kerran tutut Vin Diesel, Paul Walker, Michelle Rodrigues, Tyrese Gibson, Ludacris ja niin edelleen ja he hoitavat kyllä hommansa ihan rutiinilla läpi, eikä kyseisestä ole liikaa valitettavaa. Pääpahiksen roolin ottaa haltuunsa tällä kertaa haltuunsa Jason Statham ja fanina odotin kyseiseltä valinnalta paljon... mikä osoittautui virheeksi. Vaikka Stathamilla olisi rahkeita kantaa melkeinpä mikä tahansa toimintaelokuva yksin lävitse, on hänen hahmonsa täysin päälleliimattu, vailla mitään logiikkaa, ilmestyy joka helvetin kohtaukseen, kuin salama kirkkaalta taivaalta ja hahmoon liittyvä vakuuttavuus ja karisma ovat täysin olemattomia. Statham tekee parhaansa kannatellakseen elokuvaa, mutta sitä tuttua vakuuttavuutta näemme tasan siinä kohtaa, kun hän ottaa nokkapokkaa The Rockin kanssa. " Merkittävissä " sivurooleissa nähdään mm.  Djimon Hounsou, joka esittää jälleen kerran suhteellisen unohdettavaa sivupahista, Tony Jaa hänen potkivana kätyrinään, sekä Game of Thronesin Nathalie Emmanuel, joka varmasti on ihan hyvä näyttelijätär, mutta josta leffan jälkeen jäi mieleen lähinnä hidastettu booty ja tissit, sekä brittiaksentti. Ai niin ja onhan leffassa myös Kurt Russell, jonka agenttihahmo on niin good guy bro, kuin olla ja voi. Tyypillisen jenkkileffan tyyliin hän ei ole pilaamassa kaikkea päähahmon elämässä, vaan virnuilee, kertoo vitsejä ja juo kaljaa tämän kanssa, kuinka siistiä? Äh.

On hankalaa yrittää kirjoittaa jotenkin syväluotaavaa arvostelua elokuvasta, jonka kohdalla tekee mieli kysyä jokaisen asian kohdalla, että minkä helvetin takia. Jos Fast & Furious 7 -elokuvaa pitäisi kuvailla yksittäisillä sanoilla, olisivat ne jotain tyyliin juustoinen, korni, hölmö, täysin keskenkasvuinen, kaoottinen ja niin edelleen. Veikkaan, että ymmärrätte, mihin suuntaan ollaan menossa. Elokuva on James Wanin (kaveri, joka ohjasi ensimmäisen Saw -leffan ja sen jälkeen useita ihan arvostettuja kauhuleffoja) ohjauksessa lähtenyt täysin lapasesta ja se nuora, josta aiemmin puhuin? Siltä tiputaan heti elokuvan alussa ja elokuva onkin lähinnä parodia sarjan aiemmista osista. Tässä elokuvassa ajellaan autoilla pilvenpiirtäjästä toiseen, hakataan toisia nyrkeillä, rautaputkilla ja ties millä, sekä näytetään, että naiset ovat yhtä kuin tissit ja perse. Siinä missä naureskelin aiempien osien " kokoonnutaan ja näytetään vähäpukeisia bimboja " -osioille, olivat ne kolmesta viimeisestä elokuvasta lähinnä parinkymmenen sekunnin mittainen otos ja siinä se. Fast & Furious 7:ssa mennään edestakaisin maasta ja kohtauksesta toiseen ja joka paikassa ensimmäisenä on näytettävä, kuinka siellä on lutkamaisesti tai bikineihin pukeutuvia bimboja. Itse asiassa varmaan jokainen elokuvan naishahmo nähdään jossain kohtaa jossain jossain paljastavassa asusteessa, johon ei Rodriguesia lukuunottamatta ole oikein mitään perustetta. Hurraa esineellistäminen.

Jäin kovasti miettimään myös niitä lukuisia kohtia, joissa minkäänlainen realismi on tipotiessään, kun autoilla ajetaan nokkakolari ilman turvavöitä kovassa vauhdissa ja kaverit vaan nousevat autosta täysin ehjinä naksautellen niskojaan, koska ei me kovat jätkät niin vain loukkaannuta. Niin ja tosiaan, sitten se kovistelu vasta alkaakin. Siinä missä Vin Dieselin äijäily on ollut ihan olennainen osa kolmea edellistä osaa ja pysynyt suht hallussa, on tämä elokuva karikatyyri siitäkin. Statham, Diesel ja The Rock machoilevat niin paljon, että testosteronin voisi haistaa valkokankaan läpi... jos se ei olisi niin helvetin lapsellista ja epäuskottavaa, kuin vain mitenkään mahdollista.

Ei minua olisi erityisemmin haitannut, jos tämä elokuva olisi ollut kehnompi kuin edeltäjänsä, niin käy kuitenkin useiden jatko-osien kanssa ja ne ovat silti monella tapaa viihdyttäviä. Tämän elokuvan kanssa kävi kuitenkin valitettavasti täysin samalla tavalla, kuin Harry Potter -sarjan kohdalla David Yatesin otettua ohjat = se pilattiin täysin. Ne ominaisuudet, jotka tekivät Fast & Furious -sarjasta kolmen edellisen osan myötä mielettömän hyvää viihdettä, on otettu ja väännetty vinoon ja tulos on tosiaan vain karikatyyri aikaisemmasta. Toivoisin kovasti, että kutonen olisi jäänyt Paul Walkerin viimeiseksi elokuvaksi, niin hänelle osoitettu leffa olisi edes toimiva. Nyt " For Paul " -teksti lopussa tuntuu lähinnä loukkaukselta ketään ihmissielua kohtaan, koska tämän kaltaisen elokuvan kääntäminen tribuutiksi jollekin edesmenneelle ihmiselle on kyllä lähinnä mauton loukkaus.

En pysty suosittelemaan tätä elokuvaa kenellekkään, varsinkaan kyseisen sarjan faneille, koska sen toimivat peruspalat on valitettavasti nakattu sohvatyynyjen väliin ja lopputulos on teini-ikäisen, sovinistisen pojan unelma: idioottimainen ja siinä on paljon pyllyjä ja tissejä. Jipii.

5

(Tosiaan edelleenkin kouluarvoasteikolla)

Double Feature: Birdman & Taken 3

Siitä onkin taas vähän liian kauan aikaa, kun olen käynyt elokuvateatterissa katsomassa jotain. Joulukuun leffat menivät vissiin kokonaan täysin ohitse, mutta onneksi asian voi aina korjata käymällä myöhemmin senkin edestä katsomassa uusia pätkiä. Tänään (16.1.2015) sai ensi-iltansa Suomessa kaksi minua ennakkoon kiinnostanutta elokuvaa: Birdman ja Taken 3. Raahasin siis luuni Helsingin keskustan kumpaankin teatteriin vuorotellen ja tuijottelin leffat läpi.

BIRDMAN

Taisin nähdä Birdmanistä ensimmäinen trailerin joskus viime vuoden puolella ja sen lähtökohta vaikutti vähintäänkin hupaisan hämärältä: Michael Keaton esittää näyttelijää, joka on tunnettu parinkymmenen vuoden takaisesta supersankariroolistaan ja joka yrittää herättää uransa eloon Broadway-näytelmällä. Kuten kaikki leffoja vähänkään katsoneet tietävät, tämä sivuaa ainakin alkuosin Keatonin omaa uraa melkoisesti, eikä loppuosakaan ainakaan menestyksen osalta ole paljon eroavalta vaikuttanut. Traileri lupaili muutenkin esimerkiksi omituista huumoria, kovia näyttelijöitä samassa leffassa ja ylipäätään aika normaalista poikkeavan aiheen.

Riggan Thomson (Keaton) on jopa jonkun verran hulluuden rajoilla hiihtävä entinen tunnettu näyttelijä, jonka ura on ollut kokolailla kuollut jo monta vuotta ja jonka yksityiselämässä ei siinäkään liiaksi ole juhlimista: tyttärellä on päihdeongelma, entinen avioliitto meni puihin silkan oman tyhmyyden takia ja nykyinenkään rakkauselämä ei kovin hyvältä näytä. Rigganin elämän tärkein asia tuntuu olevan se, että hänet huomataan ja että häntä rakastaisivat ja ihailisivat kaikki ja koska näin ei pitkään aikaan ole ollut, on Broadway-näytelmä miehen viimeinen oljenkorsi sen kaiken saamiseksi takaisin. Kunnianhimoisena miehenä hän ohjaa, käsikirjoittaa ja näyttelee pääroolia näytelmässä ja koittaa pitää kaikki langat käsissään, mutta homma ei ihan mene putkeen. Rigganilla on isoja ongelmia jo ihan omasta takaa pelkästään päänsä sisällä vanhan roolihahmonsa puolesta, mutta myös muut näytelmään tai Rigganin elämään liittyvät henkilöt latovat kapuloita rattaisiin sellaisella vauhdilla, että välillä katsomossa ahdistaa. Esimerkkeinä toimikoot vaikkapa ylihankala kanssanäyttelijä Mike (Edward Norton), ristiretkeläisen vakaumuksella paahtava kriitikko Tabitha Dickinson (Lindsay Duncan), sekä tuorein naisystävä Laura (Andrea Riseborough). Siinä on Birdmanin lähtöasetelema ja melkoinen soppa käsissä lopuksi onkin.

Allekirjoittaneelle elokuvasta ei ollut mennyt edes puolia, kun ensimmäisen kerran tuli mietittyä, että " tämä leffa on kyllä varsin hämärä ". Alejandro González Iñárritun elokuva on aika omituine sekoitus komediaa ja draamaa ja sen koukkuihin kuuluvat mm. Hollywood-bisneksen ja -maailman sivuaminen, parodioiminen ja kritisoiminen, sekä aika perimmäisten ihmisyyden kysymysten pohtiminen. Vaikka elokuva tarjoaa sinänsä aivoille perinteistä Hollywood-elokuvaa enemmän purtavaa, tuli monta kertaa sellainen fiilis, että tässä on jälleen malliesimerkki elokuvasta, joka yrittää olla liikaa jotain muuta kuin Hollywood-elokuva. Jotenkin elokuvan pointti jäi minulta lopulta kokonaisuudessaan piiloon ja sen sivuamat aiheetkin olivat lopulta juuri sitä: sivuamista. Hahmoilla puolestaan tuntuu jokaisella olevan jotain häikkää päässä, lukuunottamatta varsin sympaattista Rigganin ex-vaimoa Sylviaa (Amy Ryan). Sinänsä mielenkiintoisista lähtökohdista on tehty siis välillä ihan huvittavaa, mutta loppujen lopuksi varsin omituista metaelokuvaa (liekö väärä termi), joka sivuaa jatkuvasti oikeaa maailmaa ja elokuvabisnestä ja sitte hyppää taas takaisin fiktiiviseen maailmaansa.

Birdman on kuitenkin aika mielenkiintoinen teos, koska sen näyttelijäsuoritukset ja tekninen toteutus ovat aivan huippuluokkaa. Näyttelijäkaarti tarjoaa katsojalle sellaista nannaa, että oksat pois ja ehkä suurimpana yllättäjänä on nimenomaan Michael Keaton pääroolissa, koska suoraan sanottuna en tiennyt kaverin osaavan näytellä oikein muuta kuin Batmaniä ja se ei paljon vaadi. Keaton kuitenkin tarjoaa ihan huikean suorituksen oman ahdistuksensa, mielensä epätasapainon ja epätoivon suhteen ja sitä on todella miellyttävä katsoa. Edward Nortonilta tiedän aina odottaa laatusuoritusta ja ei siihen tälläkään kertaa pety, vaan Norton on ihan loistava jälleen tarinan tietynlaisena antagonistina. Sivuroolit ovat jotain, mikä Hollywoodissa tarkoittaa yleensä täysin merkityksetöntä osaa, mutta Birdmanin suhteen asia on toisin. Emma Stone, Naomi Watts ja erityisesti Zach Galifianakis (jota muuten vihaan muuten noin 100% intensiteetillä) tuovat jokainen tarinaan jotain merkittävää ja erinomaisia suorituksia, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät petä. Jos näyttelijäsuorituksista elokuva pitäisi pelkästään arvostella, olisi se helposti ysin pintaan.

Niin ja se tekniikka. Elokuva on kuvattu loistavalla "yhden kohtauksen" tekniikalla, jossa seuraavaan kohtaukseen siirrytään edellisestä suoraan hienoilla ja simppeleillä kamera-ajoilla ja suoralla aikaa rikkovalla siirtymällä. Enpä muista moista nähneeni missään muussa katsomassani elokuvassa ja se todella toimii. Muutenkin leikkaus ja visuaalinen anti elokuvassa ovat huippuluokkaa ja selkeästi läpikotaisin mietittyjä ja niidenkin puolesta elokuva tosiaan huitelisi ysin tietämillä helposti...

...Mutta se tarina ja kokonaisuus. Voin ennakoida jo hyvissä ajoin, että kaikki vähänkään "erikoisemmista" elokuvista pitävät ihmiset, joille blockbuster on lähinnä kirosana, tulevat kehumaan tämän elokuvan maasta taivaisiin, koska " se vaan on niin loistava kaikessa kritiikissään .. ja ja ja " ja itse tulen lähinnä ihmettelemään, että mitähän kummaa se elokuva nyt sitten tarinansa ja kokonaisuutensa puolesta lopulta tarjosi, joka olisi erityisen intellektuellia tai pistäisi ajattelemaan sen enempää. Toki suosittelisin varmaan elokuvan katsomista niille ihmisille, jotka eivät keskimäärin katso muita kuin blockbustereita, koska se kritiikki ja parodia, mitä Birdmanissä on, on ihan huvittavaa ja kohdallaan, mutta ei se koko elokuvasta mitenkään erinomaista tai superälykästä tee. Se vain yrittää sitä... liikaa ja onnistumatta.

Kyllä Birdman kuuluu silti elokuviin, joita suosittelen jokaiselle katsottavaksi sen kerran jo oman erilaisuutensa takia ja sen takia, että näyttelijäsuoritukset ja visuaalinen anti vain on ihan huippuluokkaa. Se saa vähän miettimään elokuvia ja ihmisyyttä ja sen kerran verran se on ihan ok, mutta omasta mielestäni sen olisi kyllä voinut tehdä niin paljon paremminkin. Mutten kuten totesin kanssakatsojallenikin: " On sitä huonompiakin leffoja katsottu... " ... mutta niin on kyllä parempiakin.

(Ja tässä kohtaa mainitsen arvosteluasteikon siirtymisestä kouluarvosanoihin tarkemman arvosanan aikaansaamiseksi.)

7(-)

-------------------------------------------------------------

 TAKEN 3

Seuraavaksi olikin sitten aika käydä tarkastamassa uusin osa Liam Neesonin " I will find you and I will kill you " -trilogiasta ja aivot oli luonnollisesti hyvä sammuttaa jo Tennispalatsin ovella, sillä tältä elokuvalta olisi turha odottaa minkäänlaista älyllistä haastetta. Taken oli ilmestyessään minulle täysin yllätys viihdyttävyysarvonsa puolesta ja omassa genressään edelleen yksi parhaiten tehtyjä toimintarainoja. Vaikka Neesonkin taitaa koputella kuuttakymppiä jo pikkuhiljaa, niin kaveri on silti edelleen varsin vakuuttava toimintasankari, vaikka se juokseminen näyttääkin vähän hankalalta. No joo... kun Pierre Morel siirsi ohjaajan pestin Oliver Megatonille Taken 2:sessa, lopputulos olikin huomattavasti vähemmän viihdyttävä ja siinä ei ollut läheskään yhtä paljon koukkua, enkä muista kyseistä leffaa toistamiseen katsoneeni, kun taas ensimmäisen olen katsonut ainakin toistakymmentä kertaa.

Megaton on ohjannut myös Taken 3:sen, mutta kakkososan pettymyksen jälkeen kolmosen traileri näytti taas enemmän ykkösosalta ja se nosti odotuksia korkeammalle. Juoni tehdään harvinaisen selväksi jo kyseisessä trailerissa: Bryan Millsin (Neeson) ex-vaimo Leonore (Famke Janssen) löytyy hänen sängystään murhattuna ja poliisit saapuvat paikalle samalla sekunnilla: joku yrittää jostain syystä lavastaa Millsin murhaajaksi, mutta Last Action Heroa lainaten: " Biiiig mistake ". Mills päättää ottaa tutkinnan ja oikeuden omiin käsiinsä ja siinä elokuvan juoni sitten kokolailla onkin. Sekaan vähän pakkomielteistä paikallista poliisia (Forest Whitaker), epäilyttävää nykyistä aviomiestä (Dougray Scott), edelleen yhtä ärsyttävää vinkujatytärtä Kimiä (Maggie Grace) ja pahiksen näköisiä pahiksia, joita kukaan ei leffan jälkeen muista ja uusi Taken-elokuva on paketissa. 

Haluan uskoa, että kukaan ei mene katsomaan Takenin kaltaisia elokuvia, koska odottaa niiden olevan juonellisesti ja elokuvallisesti mitään mestariteoksia. Haluan uskoa, että ihmiset katsovat Takenin kaltaisia elokuvia, koska haluavat nähdä viihdyttävää toimintaa ja väkivaltaa ja sitä varten tarvitaan paria asiaa: 1) vakuuttavia, mutta simppeleitä näyttelijöitä ja 2) teknisesti hyvin toteutettua toimintaa. Ensimmäinen Taken teki Liam Neesonista toimintatähden, vaikka periaatteessa pelkkä Neesonin matalaakin matalampi uhkaus puhelimessa riitti tekemään elokuvasta viihdyttävän. Kuitenkin Bourne-leffojen tyyppinen lähitaistelu ja hyvin ohjattu ja leikattu toiminta tekivät elokuvasta omassa genressään muistettavan ja uudelleen katsottavan. Hyvät toimintaleffat pomppaavat muistin sopukoista aina mieleen ja kielen päälle, kun taas huonot herättävät lähinnä sen " ai niin se leffa... " -fiiliksen. 

Miten siis Taken 3 täytti nämä kaksi "vaatimusta"? No ensinnäkin elokuvassa on edelleen Liam Neeson, eli tietty viihdearvo on jo taattu ja onhan se kaveri vaan edelleen hyvä. Muut näyttelijät elokuvassa ovatkin sitten täysin päälleliimattuja. Famke Janssenin rooli ohennettiin paperinohuesta olemattomiin ja siitä tehtiin vielä ärsyttävämpi, tytär Kim on myös jopa edellistä ärsyttävämpi. Leffan pahiksessa oli yritystä, mutta lopputulos hänenkin kohdallaan on silkkaa paperia. Aika ällistyttävää minun mielestäni on myös se, että Forest Whitakerin hahmo, jolla pitäisi olla suuri merkitys tarinan kannalta, on lopulta täysin yhdentekevä. Käytännössä Taken 3 on siis kollaasi Liam Neesonista eri paikoissa ja kohtauksissa puhumassa matalalla äänellä ja ohitse kiitää monia eri hahmoja, mutta kellään ei ole pienintäkään merkitystä missään kohtaa. Ja tämä siis leffan oman genren ja koko trilogian puolesta, jopa kakkososassa hahmoissa oli enemmän syvyyttä.

No entäs se toiminta sitten? Sitähän me tultiin katsomaan!

Joo, niin tultiin ja senkin suhteen saa taas vähän väliä puistella päätään. Megatonin käsitys hyvästä ja iskevästä toiminnasta on aivan liian nopea leikkaus, jonka takia itse toiminnasta ei saa mitään selvää ja elokuvan "itseistarkoitus" menee täysin pilalle. Sen lisäksi Megaton on päättänyt tämän leffan kohdalla lisätä elokuvaan muutamia kohtauksia, joiden realismi ja logiikka menevät jo tällaisen aivottoman leffankin kohdalla niin ylitse, että ei paljon naurata. Jos Taken-trilogia ei olisi tunnettu ns. vakavasti itsensä ottavana sarjana, ne kohtaukset voisikin varmaan sivuuttaa olankohautuksella tai naurahtamalla, kuin Fast & Furiouksessa ikään, mutta ei.

Mitä siis jäi käteen Taken 3:sesta?

Pettymys ja harmitus. Hyvän ykkösosan perintö on nyt pilattu kahdella huonolla jatko-osalla ja ison potentiaalinen viihdytysarvo siinä samalla. Onneksi ykkösosa on kuitenkin edelleen silkkaa rautaa ja hoitaa hommansa koko trilogian puolesta väkivaltaviihteenä. Tätä leffaa en suosittele kyllä ihan heti katsomaan, paitsi jos tietysti harrastat myös huonojenkin toimintaleffojen katselua ja haluat ehdottomasti nähdä Liam Neesonin vielä kerran etsimässä ja tappamassa jonkun.

5