Aquaman

Tämä blogi koki hiljenemisen jossain 2018 vaiheessa väsymyksen iskiessä päälle voimalla. Koska vuodenvaihde on perinteistä "lupausten" aikaa, tein itselleni yhden lupauksen, josta yritän pitää kiinni tästä eteenpäin kynsin ja hampain: Teen enemmän asioita, joita rakastan. Näinkin simppeli ja tärkeä asia unohtuu helposti arjessa työn ja muun paineen alla. Monen muun asian ohella rakastan katsoa elokuvia ja katsoin niitä yllin kyllin viime vuonnakin, mutta kirjoittaminen (joka myös kuuluu rakastamiini asioihin) niistä jäi johonkin puolimatkaan. Alunperin suunnitelmani oli lähteä tekemään vlogia, mutta ajatus oman pärstän kuvaamisesta läpisemisen aikana edelleen hiukan kammoksuttaa, joten pysytään nyt ainakin tovi vielä kirjoitetussa muodossa. Kun tämä on nyt mainittu, siirrytään itse asiaan.

Minusta on mahtavaa katsoa elokuvia, jotka ovat kaikin puolin hyviä ja joista on vaikea löytää virheitä. Kuitenkin kirjoittamisen ja analysoinnin näkökulmasta kyseiset elokuvat eivät juuri minulle tarjoa yhtä paljon, sillä heti kun ajatukset jäävät jonkinlaiselle filosofiselle ja spekulatiiviselle tasolle, on minun aika siirtää kirjoitusvastuu siitä niille snobeimmille leffadiggareille. Onneksi kuitenkin raahasin itseni joulun ja uudenvuoden välillä katsomaan DC:n uusinta elokuvaa Aquamaniä, jonka kaikki fanit ja etenkin lafka itse toivovat nostavan DCU:n siitä kyseenalaisesta kolosta, johon etenkin Justice League ja aiemmatkin leffat osaltaan ovat meiningin pistäneet ja joka tarjoaa minunlaiselleni katsojalle sekä hyvää, että kyseenalaista pohdittavaa.

Aquaman on metaihminen, joka sarjakuvissa ei voisi olla valkoisempi ja urpomman näköinen, on DCU -iteraatiossa persoonallinen, seksikäs ja äijä isolla Ä:llä. Hahmoa pohjustettiin juuri äijäksi ja vähän pässiksi Justice Leaguessa ja sitä hän on myös sooloelokuvassaan. Aquaman eli Arthur Curry on tavallisen majakanvartijan ja atlantilaisen kuningattaren kielletyn liiton lapsi. Hänen vanhempansa päätyvät yhteen sattumalta, mutta koska maailmassa asiat harvemmin menevät niin kuin saattaa odottaa, päätyvät he yhteen ja saavat lapsen. Kun Arthur on vielä vauva, saapuvat atlantilaiset hakemaan kuningatarta takaisin järjestettyä avioliittoaan varten, sillä Atlantin vesien syvyyksissä kyseiset liitot toimivat kuin maanpäälliset kamalimmat esimerkit: suostut niihin tai kuolet. Kuningatar Atlanna haluaa säästää maan päällä elävän miehensä ja lapsensa ja lähtee takaisin vesien syvyyksiin luvaten kuitenkin vielä joku päivä palata. Siinä on alustus Aquamaniin, josta siirrytään siihen, miten Arthur löytää metaihmisen kykynsä hengittää veden alla, puhua ainakin vedenalaisille eläimille, uida supernopeasti ja niin edelleen. Näiden lisäksi Arthur omaa tietenkin myös perinteiset supersankarin ominaisuudet, eli yli-inhimillisen vahvuuden, parantumisen ja sitä rataa. Arthur on hyvin vastahakoinen osallistumaan oikein mihinkään ympärillään tapahtuvaan ja omaa vedenalaista yhteiskuntaa kohtaan pohjatonta katkeruutta, mutta kun käy ilmi, että hän on ainoa, joka voi estää puoliveljeään Ormia tuhoamasta koko maan päällä elävän sivilisaation, on hän pakotettu toimimaan, sillä kaiken vastahakoisuuden ja äijäkuoren alla on kuitenkin hyvä ja sankarillinen sydän.

Näistä lähtökohdista Aquaman ponnistaa eteenpäin ja on ainakin tässä kohtaa hyvin uniikki elokuva omassa genressään, sillä suurin osa elokuvasta tapahtuu... *rumpujen pärinää* ... VEDEN ALLA. Ennen elokuvaa onnistuin näkemään sivusilmällä useampia arvioita siitä, kuinka " James Wan tuo valkokankaalle huikeat vedenalaiset visuaalit " ja täytyy sanoa, että koska olen ylipäätään vähän skeptikko, mutta varsinkin CGI:n suhteen, niin olin vähän huolissani. Kuitenkin täytyy sanoa, että vaikka elokuvassa toki on paljon kohtia, jossa CGI vaan on perinteisen tökeröä, niin suurimmaksi osaksi vedenalainen maailma ja muukin visuaalinen osa elokuvasta on erittäin miellyttävää katseltavaa, eikä tämä tarkoita pelkästään Jason Momoaa. Onko se hehkuttamisen arvoista? Ei, mutta missään kohtaa elokuvan visuaalinen anti ei herätä silmien pyörittelyä tai muutakaan sensuuntaista, vain ne ajoittaiset " miksei ne opi tekemään tuota paremmin " -huokaukset.

Mielestäni kiinnostavimpia ulottuvuuksia Aquamanin ja ylipäätään kaikkien tähänastisten DCU -elokuvien kanssa on vertailu Marvelin omiin. Tähän mennessä DC:n elokuvat ovat jääneet joka kerta Marvelin omista jälkeen ja eivät koskaan onnistu muodostamaan yhtä eheää ja tarkoin mietittyä ja tasapainotettua kokonaisuutta. Wonder Woman on tähän mennessä onnistunut siinä parhaiten, mutta senkin kohdalla ne muutamat hölmöydet vievät muuten erittäin toimivasta kokonaisuudesta painoarvoa pois. Aquamanissä nämä erot korostuvat omasta näkökulmastani kaikkein eniten. Tämän elokuvan perustarina on simppeli ja suht toimiva, päähahmot ja näyttelijät heidän takanaan osaavia ja elokuva on kaukaa katsottuna tasapainotettu suhteellisen hyvin. Elokuvassa on kuitenkin tarkemmin katsottuna huomattava määrä pienempiä paloja, joiden kanssa on tehty selkeitä virhearvioita, koska ne pomppaavat ainakin omille silmilleni liian selkeästi negatiivisessa valossa. Alla listattuna näistä muutamia:

- Kun elokuvassa on lukuisia hahmoja, olisiko syytä oppia edellisten elokuvien virheistä ja pitää huoli, että jokaiselle niistä on kunnon pohjustus tai sitten vain miettiä, onko hahmo edes tarpeellinen?

- Elokuvan hahmojen tunnetilojen olisi hyvä olla muutakin kuin 14-vuotiaan vaivaannuttavalla tasolla. Eikä sitä helpota millään tavalla täysin out of place artistien esittämät kappaleet muuten melkoisen mainiossa orkesterin toteuttamassa soundtrackissä.

- Jos tehdään näin isoa elokuvaa, olisi hyvä että tuotantoryhmästä löytyy edes joku, joka osaa sanoa, että hei herranjestas sentään, kuka nämä puvustusideat on oikein hyväksynyt, koska välillä elokuvan puvustus on yksinkertaisesti kamalaa.

- Enemmän on harvemmin elokuvissa parempi. Se tuo elokuvaan sekavuutta, jos toteutus on jäänyt puolitiehen. Miksi hyppiä kohtauksesta toiseen ympäri maapalloa ja viitata seuraavaan tai edelliseen kohtaukseen, joka tapahtuu taas aivan missä sattuu. Guardians of the Galaxy vol. 2:sessa jätettiin avaruusalus vain hyppimään madonreiästä toiseen, eikä siihen kulutettu koko elokuvaa.

Ja tässä eivät ole edes kaikki kyseenalaiset asiat elokuvassa.

Entäs se näytteleminen sitten? No kyseessä on edelleenkin supersankarielokuva, eli mitään Oscar -suorituksia kukaan tuskin odottaakaan, mutta auttavatko suoritukset pitämään elokuvan jaloillaan? Suht hyvin. Jason Momoa näyttelee Jason Mo... ei kun Aquamaniä ja kyllä hänen karismansa paljon kantaa, mutta kyllä se alkaa myös häiritsemään, että hahmossa ei äidinkaipuuta suurempaa syvyyttä ole, hahmo on vähän yksinkertainen ja tampio. Ihan ok äijä-protagonisti, mutta ei se kyllä mieleen jää niin kuin monet muut moniulotteisemmat supersankarihahmot. Nicole Kidman on Kuningatar Atlannana yllättävän laimea, vaikka ihan hyvän perustason tuokin. Hahmosta jää vain vähän " not all quite there " -olo ja on aina kurjaa, kun tunnetusti lahjakkaat näyttelijät eivät saa materiaalia, jossa pystyvät loistamaan. On sinänsä mielenkiintoista, että näin paremmin mietittynä suurin osa näyttelijöistä antaa hyvin keskinkertaisen ja yksiulotteisen suorituksen ja silti elokuva kuitenkin toimii viihdyttävästi. Amber Heard, Dolph Lundgren ja jopa Willem Dafoe ovat kaikki juuri tätä samaa tarjoavaa porukkaa. Ainoana isompana poikkeuksena elokuvassa toimii Patrick Wilson antagonisti Ormina. Vaikka suoritus jää kauas mistään Tom Hiddlestonin Lokista tai Josh Brolinin Thanoksesta, pääsee hän jotakuinkin samalle tasolle esimerkiksi Michael Shannon Kenraali Zodin ja Jeff Bridgesin Obadiah Stanen kanssa. Tässäkään hahmossa ei varsinaista moniulotteisuutta ole, mutta Wilson käyttää kaiken saatavilla olevan hyväkseen oikein mainiosti ja kuten kaikkien parhaiden pahisten kanssa, hänen motiivinsa voi ymmärtää.

Aquamanistä sellainen hyvä yhteenveto on, että elokuva on oikeasti aika viihdyttävä ja siinä on tiettyjä juttuja, jotka toimivat mainiosti. Toiminnassa on suurelta osin aika hyvin munaa, pahis on toimiva ja hyvis tarjoaa tälle hyvän vastakappaleen. Elokuvaa on keskimäärin ihan kiva seurata, eikä siinä ole visuaalisesti suuria virheitä. Itse asiassa elokuvassa on yksi erittäin miellyttävä visuaalinen kohtaus, jossa taistellaan kaupungissa muistaakseni jossain Kreikan tienoilla. Kohtaus on kaikin puolin todella mainio ja se korostaa erästä toista osa-aluetta, jossa elokuva onnistuu hyvin: soundtrackiä. Siitä on taas hetki, kun olen elokuvan soundtrackin kohdalla ollut, että wau. Huvittavinta asiassa on se, että soundtrack on suurimmalti osin aika perus orkesterin soittoa, mutta siellä seassa on se yksi toistuva " TÄN-TÄN-TÄÄÄÄÄÄÄ " -pahisteema, joka on vaan NIIN hyvä.

Tykkäätkö supersankarielokuvista niin kuin minä? Kyllä Aquaman katsomisen arvoinen on siinä tapauksessa. Tarjoaako se mitään oikeasti uutta tai merkittävää genreen? Ei. Se tekee perusjutut ihan hyvin, eikä sorru jatkuvaan pässeilyyn, kuten Justice League, mutta siinäpä se. Mutta näin.

TÄN-TÄN-TÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!

7

Star Wars: The Last Jedi (Spoilereita)

Star Wars on herättänyt tunteita jo monta vuosikymmentä. Vuonna 1977 teattereihin tullut neljäs episodi New Hope oli innovaation juhlaa, sillä kukaan ei uskonut sen käsikirjoitukseen ja rahoitusta haettiin kissojen ja koirien kanssa. Kun rahoitus lopulta saatiin, piti jokainen hilu käyttää hyväksi optimaalisesti. Tuloksena oli elokuva, jonka kaikki halusivat nähdä ja näkivätkin. Sitä seurasi historian parhaaksi jatko-osaksikin tituleerattu Empire Strikes Back ja vuonna 1983 vielä alkuperäisen trilogian päättänyt Return of the Jedi, jota pidetään toki kolmikon huonoimpana, mutta silti loistavana. Melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin sarjan luonut George Lucas palasi scifi-saagassa taaksepäin kertomaan alkuperäistrilogian hahmojen tarinaa ennen kuin Imperiumi oli vallan kahvassa galaksissa. Nuoret katsojat olivat haltioissaan valosapelit käsissään pomppivista jedeistä ja sitheistä ja kaikesta mahdollisesta, mutta näin myöhemmin kyseiset 3 elokuvaa saavat suuren osan ajasta kiemurtelemaan penkissä lapsellisuutensa, hölmön käsikirjoituksensa ja ajoittain todella raivostuttavien hahmojen takia. Kyllä ne silti ajoittain ihan hyvin pystyy katsomaan. Vuonna 2015 saaga sai taas jatkoa, tällä kertaa jatkaen alkuperäistrilogian jälkeisestä ajasta, kun Luke Skywalker on jo kadoksissa oleva vanha jedimestari ja galaksi on jälleen pahuuden vallassa, kun sithejä jäljittelevä Ensimmäinen ritarikunta, sen keulahahmo Kylo Ren ja heidän ylin johtajansa Snoke ovat ratin takana. Voima herää nuoressa Reyssä, joka saa apua entiseltä Stormtrooperilta Finniltä sekä Han Sololta ja Chewbaccalta. Totta kai kuviossa hyörii apuna myös pahuutta ilmeisesti ikiaikaisesti vastustavat Kapinalliset. Räminää riittää, Solo kuolee ja Rey lähtee hakemaan apua Skywalkerilta, jota kaikki pitävät viimeisenä toivona.

Pidän itse paljon Force Awakensista, sillä vaikka se on lopulta periaatteessa New Hopen uusinta ja siinä on omat hölmöytensä, on siinä vanhan kunnon Star Warsin tuntua ja useita asioita myös tehty hyvin. Tarinaa kuljetetaan hyvin ja hahmot tuntuvat hyviltä ja niitä seuraa mielenkiinnolla. Kyseinen leffa on J.J. Abramsin käsialaa, joka buuttasi myös Star Trek leffasarjan useampi vuosi taaksepäin. Täytyy sanoa, että olin suhteellisen innoissani, kun kuulin, että The Last Jedin ohjaa Rian Johnson. Vaikka miehellä ei montaa elokuvaa vielä ole tilillään, teki hänen Looper -leffansa vaikutuksen minuun omaperäisellä tarinallaan ja mielenkiintoisella miljööllään. Hahmot olivat muutakin kuin yksiulotteisia ja tarinassa oli twistejä. Pakkohan sellaisen on luvata hyvää.

The Last Jedi jatkaa suoraan siitä, mihin Force Awakens jää, eli Rey ojentaa valosapelin Luke Skywalkerille, Kylo Ren jatkaa pahisteluaan paikattuna ja Rebel Forces yrittää paeta Ensimmäistä ritarikuntaa. Heti elokuvan ensimetreillä käy selväksi, että Luke ei ole eristäytynyt kaikkien tietämättömiin syyttä, mutta hän on myös täysin haluton kouluttamaan enää ainotakaan jediä, koska hänen epäonnistumisena Ben Solon kanssa on saanut hänet loputtoman kyyniseksi ja toivottomaksi. Rey ei ole valmis kuitenkaan ottamaan ei-vastausta, sillä hänen ja monen muun silmissä Skywalker on galaksin ainoa toivo, ainoa joka voi tuoda tasapainon takaisin. Ylin johtaja Snoke on pettynyt Kylo Reniin ja painostaa tätä tuhoamaan viimeisetkin rippeet menneisyydestään äitinsä muodossa ja tuomaan Reyn luokseen, sillä selkeästi Rey on vielä Kyloakin vahvempi ja häntä voi joko manipuloida ja käyttää tai tappaa, perinteiseen Pimeän puolen tyyliin. Kapinalliset yrittävät päästä koko tämän ajan Ensimmäisen ritarikunnan aluksia karkuun, mutta pakomatka näyttää toivottomalta. Voiko mikään päättyä hyvin?

Mistähän sitä aloittaisi purkamaan paloiksi The Last Jedin meininkiä ja sitä, millaisia fiiliksiä se minussa herätti ja herättää edelleen. Näyttelijät elokuvaan on valittu jälleen aika hyvin ja melkein kaikki suoriutuvat roolistaan kiitettävästi, aina niin pitkälle kuin käsikirjoitus mahdollistaa, mutta siitä enemmän kohta. Daisy Ridley on edelleen hyvä tarinan nuori protagonisti, joka on suhteellisen hukassa Voiman ja oman menneisyytensä kanssa, mutta jostain syystä tällä kertaa hahmo tuntuu vähän laimeammalta kuin edellisessä osassa. Reyn kaverina ensimmäisessä osassa heilui John Boyegan esittämä Finn, joka on entinen stormtrooper. Hahmo oli vähän hönö, mutta kuitenkin sankarillinen. Last Jedissä Boyega vetää edelleen hyvin roolin, mutta jostain ihmeen syystä hahmosta on kirjoitettu melkoinen taulapää jatko-osaan. Oscar Isaac ja Carrie Fisher muodostavat kapinallisten merkittävimmät kasvot ja heidän suorituksensa on kauttaaltaan hyvää luokkaa, Carriellä on tällä kertaa huomattavasti enemmän aikaakin ruudulla ja olisi ollut vielä seuraavassakin osassa, mutta valitettavasti legendaarinen näyttelijätär menehtyi vähän ennen elokuvan julkaisua. Pahisten puolella Adam Driver jatkaa edelleen vakuuttavaa rooliaan Kylo Reninä, jonka sisuksia repii kutsumus kahteen suuntana hänen sisällään. Siinä missä jedejä saattaa houkutella pimeä puoli, mutta he tiukasti kieltäytyvät sen kutsusta, herää Kylo Renissä jatkuvasti epäilyksiä siitä, kulkeeko hän oikeaan suuntaan, mutta jokin hänen sisällään on kovin rikki ja hän puskee väkisin pimeyttä kohti. Ylin johtaja Snoke on liiketunnistuksella ihmeitä elokuviin tehneen Andy Serkisin "luomus" ja vaikka ilmeisesti monet eivät hahmosta pidä tai ovat ärsyyntyneet siitä, että hahmo on CGI:llä luotu, pidän itse hahmosta. Ja se aika, mitä Snokelle annetaan, on vakuuttavaa ja haluaisin kovasti tietää lisää hahmon taustasta. Pienemmissä sivurooleissa elokuvissa häärivät mm. suomalainen Joonas Suotamo Chewbaccana, Laura Dern kapinalliskomentajana, Benicio Del Toro salakuljettajana ja varkaana sekä suhteellisen uusi kasvo Kelly Marie Tran kapinallisena Rosena, joka pitää Finniä (höhöö) sankarina, mutta alkaa kyseenalaistaa tämän motiiveja hyvin nopeasti tämän kasvotusten tavattuaan. Näistä naamoista kaikki paitsi viimeinen hoitavat roolinsa kunnialla, mutta hänenkin kohdallaan syy on ehkä juuri käsikirjoituksessa enemmän kuin itse näyttelijättäressä, mutta odottakaa vielä hetki, että pääsen siihen... Sillä viimeseksi piti jättää se viimeinen jedi, eli Luke Skywalker. The Last Jedin parasta antia on nimittäin ehdottomasti Mark Hamill roolissa, joka teki hänet vuosikymmeniä sitten tunnetuksi samalla tavalla kuin Leia Organa teki Carrie Fisherin. Luken tarinankaari on elokuvan parhaiten kirjoitettu osa ja Hamill on vain yksinkertaisesti loistava roolissa. Siinä missä alkuperäistrilogiassa nuori mies aloitti suhteellisen rasittavan vinkujana, mutta oli Jedin paluuseen mennessä jo rauhallisempi jedi, on hän The Last Jedissä vanha ja kärttyinen jedimestari, joka kieltäytyy yhteistyöstä ja saarnaa useampaan otteeseen. Nuo kaksi kuvausta eivät kuulosta varmaan erityisen monipuoliselta toiminnalta, mutta ne on tehty erittäin hyvin ja viihdyttävästi elokuvassa ja Luke on moniulotteinen ja toimiva hahmo ja Hamill ottaa roolista kaiken irti.

Noniin ja nyt kun on käyty läpi hyviä juttuja, on hyvä pureutua elokuvan suurimpaan ongelmaan, eli sen käsikirjoitukseen ja ohjaukseen sekä leikkaukseen. On ihmisiä, jotka haluavat Star Warsinsa samanlaisena kuin se on aina ollut ja on ihmisiä, jotka haluavat Star Warsin tekevän kerrankin jotain erilailla. Itse sijoitun johonkin välimaille, sillä toivon ohjaajien ja käsikirjoittajien tekevän jotain uutta, mutta haluan silti, että se tuntuu Star Warsilta.

Ensimmäisen puolituntisen aikana fiilikseni The Last Jedistä olivat samat kuin kolmannen Iron Manin kanssa: se tuntui kaikelta muulta kuin edeltäjänsä ja liian moni asia oli tehty typerästi. Ensimmäisen ärsyyntymiseni aiheutti elokuvan alussa esiintyvä kohtaus, jossa Finn herää koomastaan ja kävelee jonkinlainen vettä suihkuava asu päällään ympäri kapinallisten alusta etsimässä Reytä. Ärsyyntymiseni aiheutti sama asia kuin muutamassa muussakin kohtaa elokuvassa: päälleliimattu ja luonnoton huumori. Jo Force Awakensissä oli pari kohtausta, joissa nauruja oikein kalastelemalla kalasteltiin katsojista ja se ei mielestäni ole Star Warseille ominaista. Aiemmin huumori on tullut luonnollisesti tilannehuumorista ja se on toiminut. The Last Jedissä kalastelu viedään välillä ihan eri sfääreihin ja se on todella raivostuttavaa. Kuitenkin vielä suurempi ongelma elokuvassa ovat hahmot ja niiden kehitys... tai siis kehittämättömyys. En ole ihan varma, onko Kylo Renin muutamaan kertaan viljelemä " tapa menneisyys, jos sinun täytyy " tapa viitata siihen, mitä Rian Johnson on yrittänyt kirjoittaa elokuvaan, sillä Force Awakensissa esitellyt hahmot ovat pahimmillaan täysin merkityksettömiä The Last Jedissä. Edellinen elokuva lataa niihin odotuksia ja painoarvoa ja tässä elokuvassa ne pyyhitään pöydältä alas ja se oli siinä. Uusien hahmojen kohdalla taas pahimmassa tapauksessa ne esiintyvät ruudulla hyvän tovin, mutta niiden motiiveja on vaikea ymmärtää, koska niihin ei ole kirjoitettu mitään sisältöä. Hahmot lähtökohtaisesti kummassakin tapauksessa ovat kiinnostavia, niin Snoke kuin DJ:kin, mutta käsikirjoitus niiden suhteen on täysin ala-arvoista. Eikä huono käsikirjoitus edes jää pelkästään tiettyihin hahmoihin vaan myös kohtauksiin, jotka tuntuvat vain ja ainoastaan ääliömäisiltä. Jälleen sama asetelma: hyvä lähtökohta ja idea, mutta täysin ryssitty toteutus. Näistä esimerkkinä täysin irrallinen kasino-kohtaus ja Luken hölinät Yodan kanssa.

Erikoistehosteet ovat luonnollisesti tuttua Star Wars huttua ja niistä harvemmin valittamista on löytynyt. Samoin ympäristöt ja kuva ylipäätään elokuvassa on kaunista katseltavaa ja erityisesti saari, jolla Skywalker "asuu" sekä vastapainona avaruus, jossa pakomatkaa tehdään, ovat hyvin vaikuttavia visuaalisesti.

The Last Jedi oli minulle todella ristiriitaisia fiiliksiä aiheuttava elokuva. Sen alku sai minut melkein pudistelemaan päätäni, mutta loppupuoli taas toimi paljon enemmän niin kuin Star Warsin ja ylipäätään hyvän ja toimivan elokuvan pitääkin. Elokuvan juonenkäänteet suurimmaksi osaksi ärsyttivät, mutta yksittäiset kohtaukset ja Driverin sekä Hamillin roolisuoritukset sekä juuri heidän hahmojensa kirjoitus pelastivat todella paljon. Leian liiteleminen avaruudesta takaisin avaruusalukseen ja Rosen turhin suutelukohtaus ikinä olivat ehkä typerintä, mitä olen Star Warseissa nähnyt, mutta lopun Luke vastaan Kylo Ren, sekä hieman aiemmin elokuvassa nähty isompi taistelukohtaus taas olivat sielä parhaassa päässä Star Warsia.

Kaiken kaikkiaan The Last Jedi on ihan viihdyttävä elokuva ja toivon todella, että uusintakatsomalla sen alkukaan ei tunnu niin rasittavalta. Toivon myös hyvin paljon, että seuraavan osan käsikirjoituksessa otetaan huomioon, että ei ole MITÄÄN JÄRKEÄ kirjoittaa hahmoja, kohtauksia tai mitään elokuvaan, jos niillä ei ole lopulta mitään merkitystä minkään kannalta. Jos kyse olisi edes sivuhahmoista, joilla harvemmin oikeastikaan on mitään erityisempää merkitystä, mutta kun edellisessä osassa pedatut hahmot ja juonikuviot vaan vedetään vessasta alas, niin kyllä minua ainakin ärsyttää aivan suunnattomasti. En oikein tiedä, minne The Last Jedi pitäisi Star Warsien asteikolla sijoittaa, sillä siinä missä prequel-leffat ovat toki hölmöjä, tuntuvat ne silti Star Warsilta ja ne ovat tasaisia. Tämä elokuva ei valitettavasti ole tasainen ja esimerkiksi sen leikkaus on aivan liian nopeaa ja omituista ollakseen juuri siinä saagassa missä se on. Mutta elokuva tekee tiettyjä asioita hyvin, sillä pisteet kuitenkin minultakin pysyvät siinä, missä ne ovat.

7+

Wonder Woman

Hej hej. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi raapustellut minkäänlaista arvostelua tänne, eikä minulla oikein ole edes mitään erityisen järkevää syytä, mutta pistetään tämä nyt duunin, alakuloisuuden ja ties minkä piikkiin ja skipataan suoraan yli ja takaisin asiaan. Olen jo pitkän tovin harkinnut tämän blogin muuttamista vlogi-muotoon, mutta koska osa minusta on luontaisesti melko laiskanlainen, niin saa nähdä, koska jaksan lähteä siihen editointirumbaan. Anyhoo, kuten sanoin... nyt asiaan, ja mitä parhaimpaan asiaan, eli naisiin.. eiku.. ihmenaiseen... eiku.. Wonder Womaniin. Joo!

Koska ne supersankarileffat loppuu, ku niitä tulee koko ajan ja yada yada. Näin kyselevät jotkut ihmiset, toiset meistä taas ramppaavat teatterissa katsomassa jokaikisen rainan. Kyllä, Loganin kävin katsomassa ja oli hieno, samoin Guardians of the Galaxy Vol. 2 oli erittäin todella hyvä. Foxin ja Marvelin pätkät ovat kuitenkin sellaisia, joiden laatuun voi keskimäärin luottaa ja vaikka elokuva sinänsä ei olisi vaikkapa tarinallisesti loistavaa tavaraa, niin huonoimmatkin X-Men -pätkät ovat kyllä viihdyttäneet (paitsi Last Standiä on vaikea katsoa nykyään). DC Comicsin elokuvapuoli on puolestaan jakanut mielipiteitä huomattavasti enemmän. Watchmeniä ei periaatteessa taideta laskea kyseiseen universumiin kuuluvaksi vaikka se Zack Snyderin ohjaama onkin ja erittäin hyvä elokuva, eli Man of Steel oli the leffa, joka potkaisi kyseisen jaetun maailman käyntiin tarkoituksena haastaa Marvelin äärimmäisen menestynyt dynastia. Monet ovat arvostelleet ja edelleen arvostelevat Man of Steeliä kovin sanoin, mutta itse olen pitänyt kyseisestä pätkästä alusta asti. Se teki itselleni äärimmäisen tylsänä koetusta sarjakuvahahmosta sympaattisen ja kiinnostavan samalla tavalla kuin Avengers Hulkista. Batman v. Superman taas oli elokuva, josta en itsekään erityisemmin pitänyt, kun kävin katsomassa sen teatterissa, sillä se poukkoili sinne tänne ja kysymyksiin ei tarjottu vastauksia. Ostin kyseisen leffan kuitenkin myöhemmin extended -versiona ja ai vitsi, efekti oli kuin LotRin kanssa aikanaan. Elokuvaan tuli todella paljon syvyyttä ja sen tahditus parani roimasti ja kolmituntisena se on oikein hyvä pätkä ja Ben Affleck on todella hyvä Batman.

Ja sitten vihdoin leffaan, josta tämä kirjoitus on, eli Wonder Woman, täddäddädää. En oikein tiedä, mitä mieltä olin lopulta Gal Gadotin Wonder Womanista Batman v. Supermanissä, mutta kallistuin kuitenkin enemmän kannalle " no joo, kyllä kai tästä voisi elokuvan katsoa ". Sitten näin trailerin kyseisen sankarittaren soololeffasta ja olin myyty. Se yhdisteli monia eri elementtejä, jotka saavat kaltaiseni suht nörtin kuolaamaan ja ei, en puhu Gal Gadotista vähissä vaatteissa vaan aikakaudesta, jolle elokuva sijoittuu, kuvallisesta annista ja vihdoin supersankarileffasta, jonka pääosassa on nainen. Nainen, jolle miehet ovat apureita. Nainen, joka on toki elokuvassa vielä naiivi, mutta silti itsenäinen ja vahva. Ja elokuva näytti tosissaan otettavalta, toisin kuin vaikkapa äärikammottava Elektra. Hyi. Totta kai olisin halunnut vanhaan malliini käydä katsomassa leffan heti ensi-illassa, mutta koska nykyään olen työn raskaan raataja, niin se vähän rajoittuu.

Wonder Woman kertoo Dianasta, nuoresta naisesta, joka asuu Themysciran saarella, jonka kaikki asukkaat ovat naisia, tai tarkemmin sanottuna amatsoninaisia. Nämä amatsonit ovat Zeuksen ihmisten luokse lähettämiä, mutta myöhemmin näiden korruptoituneesta maailmasta vetäytyneitä sotureita, jotka pitävät yllä omaa yhteiskuntaansa kuitenkin peläten sitä päivää, kun sodan jumala Ares palaa tuhoamaan kaiken ihmisten kautta. Diana on Themysciran kunigattaren Hippolytan tytär ja melkoinen rasavilli. Äitinsä kielloista ja suojelusta huolimatta hän haluaa soturiksi ja harjoittelee salaa tätinsä, kenraali Antiopen johdolla taitojaan. Lopulta Antiope saa Hippolytan suostuteltua Dianan koulutukseen, sillä vain niin Diana voi koskaan vastustaa Aresta. Dianasta koulutetaan saaren hurjin soturi, mutta jokin naisessa on erilaista kuin muissa amatsoneissa. Kauaa hän ei ehdi kuitenkaan asiaa ihmetellä, sillä saaren rannalle pakkolaskeutuu lentokone, jonka pilotti on mies. Miestä seuraa laiva, jonka kyydissä olevat miehet yrittävät tappaa lentokoneen pilottia. Amatsonit pelastavat Steve Trevoriksi itsensä esittelevän miehen, mutta kärsivät merkittäviä tappioita taistelussa. Trevor kertoo sodassa olevasta maailmasta saaren ulkopuolella ja oikeamielinen, mutta myös naiivi Diana haluaa ehdottomasti lähteä auttamaan ja taistelemaan ihmisten puolesta, sillä tämä kuulostaa aivan Areksen tekosilta. Diana ottaa salaa mukaansa jumalien tappamiseen tarkoitetun miekan, kilpensä ja ikonisen lassonsa ja lähtee saarelta ihmisten maailmaan. Tästä alkaa seikkailu, mutta myös samalla nuoren naisen ja sankarin kasvutarina, johon liittyy lapsenmielistä uskoa ja toivoa asioihin, periaatteisiin ja hyveisiin, mutta myös pettymyksiä, petoksia ja opetuksia.

Kun Hollywood lähtee tekemään elokuvaa, jonka pääosassa on nainen, ollaan ensinnäkin melko harvinaisessa lähtöastelemassa, mutta useimmiten elokuva päätyy olemaan lähinnä hölmö ja kaikkea muuta kuin naisellisesti voimauttava. Itseäni on aina häirinnyt eniten se, miksi kaikenlaiset hurjat naissoturit ja -taistelijat sipsuttavat aina jonkinlaisissa koroissa taisteluun ja kuitenkin aina epäonnistuvat tehtävässään ilman miehiä. Useimmissa näistä elokuvissa naiseus puetaan juuri siihen asuun, jossa edelleen ensisijaista on se, kuinka kauniilta ja sokaisevalta päähenkilö näyttää, eikä se mitkä tämän henkiset ja fyysiset voimat ovat, oli kyse tavallisesta arkipäivän naisesta tai juuri supersankarittaresta. Wonder Woman on elokuva, josta minulla on natisemista (niin kuin minulla taitaa olla melkein kaikesta), mutta josta minulla on huomattavasti enemmän hyvää sanottavaa ja ne hyvät asiat ovat suurimmaksi osaksi nimenomaan tuolta aiemmin mainitulta alueelta, joka niin usein tehdään ainakin omasta mielestäni väärin.

En tiedä millaisissa prosentuaalisissa määrissä on nostettava hattua kellekin onnistumista. Naisohjaaja Patty Jenkins todella ohjaa elokuvaa täysin erilailla, kuin olettaisin juuri kenenkään miesohjaajan tekevän ja näyttää varsinkin Themysciran naiset melkoisina soturihirmuina. Jenkinsin elokuvan tahditus ja kerronta ovat muutenkin erittäin korkeaa luokkaa suurimman osan elokuvasta ja kohtauksissa keskitytään aina Dianaan päähahmona, mutta sivuhahmot ovat silti merkittäviä. Hahmot tarvitsevat toisiaan niin kuin ihmiset tarvitsevat toisiaan ja erityistä voima- ja riippuvuussuhdetta elokuvassa ei synny, mikä on äärimmäinen plussa. Kun ajattelen, että Gal Gadot on se englantia vähän hassusti puhuva laiha hottikseksi tarkoitettu mimmi Fast & Furious -sarjasta, niin olen vieläkin vakuuttuneempi siitä, kuinka hyvä nainen on Wonder Womanissa. Hän on kaikin puolin vakuuttava hahmonaan jokaisessa tunnetilassa ja fyysisesti erittäin uskottava, mikä myös harvinaisen usein vie uskottavuutta naisnäyttelijöiden hahmoilta pois. Myös sivuhahmoina toimivat Robin Wrightin Antiope ja espanjalaisen Elena Anayan Tohtori Maru ovat todella vakuuttavia rooleissaan. Roolituksen täydentää aina yhtä hyvä Chris Pine, joka osaa mielestäni melkoisen hienosti tasapainotella leffan mukaan pää- ja sivuhahmon elementeissä ja vaikka miespääosaa elokuvassa näytteleekin, on Gadot silti koko ajan selkeästi se, jonka kautta tarina etenee, mutta kun tarina sitä vaatii, muut saavat aina spotlightin itselleen.

Wonder Woman näyttää suurimmaksi osaksi todella hyvältä ja vaikka se käyttää tiettyjä visuaalisia temppuja hyväkseen, ne ovat mukana lisämausteena sen sijaan, että ne olisivat Zack Snyder -tyyliin jatkuvasti naamalla. Ensimmäinen maailmansota näyttää hyvältä, joskin tietysti aika kaunistellulta, niin kuin tällaiseen sarjakuvaelokuvaan kuuluu.

Wonder Woman on kokonaisuutena todella hyvä elokuva vahvasta naiseudesta, mutta myös ihan vain elokuvana, jossa on hahmoja ja tarina. Se on hyvin tahditettu ja kerrottu sekä näytelty. Siksi minua edelleen hiukan häiritsee se, että elokuvan aikana minussa herätti kriittisyyttä useampikin asia. Ensinnäkin elokuva olisi ollut huomattavasti toimivampi, mikäli tarina oltaisiin pidetty pahisten suhteen simppelimpänä, koska kaksikko Danny Huston ja Elena Anaya ovat hahmoinaan niin vakuuttavia kaikin puolin, etten lainkaan ymmärrä, miksi kyseistä soppaa piti sekoittaa. Vielä kun se sekoittaminen tapahtuu niin, että lisämauste on hyvästä näyttelijästä huolimatta todella kurja ja epäuskottava sekä sekoitettu typerään visuaaliseen antiin, niin blaaaah. Toinen narinan aiheeni on se ajoittainen hassujen naiselliseksi koettujen elementtien änkeminen leffaan, johon ne eivät mielestäni kuulu. Tässä kuitenkin mielestäni on parempi antaa naiskatsojien päättää, kuinka hyviä elementtejä kyseiset jutut ovat, sillä miehenä näen ne vain omalla ja tietenkin sukupuoleni mukaan vähän rajoittuneella silmällä. Suurimman osan elokuvasta en kiinnittänyt millään tavalla huomiota Diana Princen kenkiin, mutta lopussa katsoin, että ahaa.. taas jonkun soturinaisen saappaissa on KOROT ja olin pikkiriikkisen ärsyyntynyt. Vaikka Gal Gadot periaatteessa nollaakin asian, niin Diana on myös ajoittain vähän turhankin naiivi ja höhlä elokuvassa, mutta laskettakoon se Hollywoodin perusjutuksi. Taisi siellä jotain muutakin pientä olla, mutta en jaksa muistaa ja toisaalta ihan sama.

Wonder Woman oli hyvä ja viihdyttävä elokuva ja loistava "sivuaskel" jo pelkästään DC:n omassa leffauniversumissa, mutta myös suunnannäyttäjä tuleville naishahmoihin painottuville leffoille. Josko ne leffayhtiöiden isot masseissa pyörivät miehet nyt useammin tajuaisivat antaa naisohjaajille/-käsikirjoittajille ja muille alan ammattilaisille vapaat kädet tehdä, niin tällaista uutta ja positiivista suuntaa pääsisi syntymään enemmän. Onko Wonder Woman parhaita sarjakuvaelokuvia tai ylipäätään elokuvia, joita olen nähnyt? Ei, mutta sen anti on jotain yhtä tärkeää ja se on juuri tuo toisenlaisen ja yhtä tärkeän "näkökulman" ja "olemuksen" esille tuominen ja arvostaminen. Pelkästään Hollywood on täynnä vakuuttavia ja osaavia naisnäyttelijöitä, mutta koko maailma on täynnä naisia ja naiseutta, joka on tärkeää ja jota pitäisi tuoda esille tasan yhtä paljon voimauttavana ja positiivisena asiana, kuin miehuutta ja maskuliinisuutta.

Ihmenainen? Todellakin.

8

Doctor Strange

Tähän mennessä on luultavasti käynyt suhteellisen selväksi, että allekirjoittanut on kokolailla hulluna sarjakuvaelokuviin. Erityisen hulluna niihin, joissa on supervoimilla varustettuja yksilöitä ja jokin eeppinen (joskin yleensä kliseinen ja vähän lapsellinenkin) tarina. Marvel on rakentanut oman elokuvauniversuminsa äärimmäisen tasokkaaksi ja seassa on ollut vain muutama vähän kehnompi esitys, mutta nekään eivät virallisessa MCU:ssa ole kertaakaan olleet oikeasti huonoja elokuvia, jotkut muutamat ovat vain olleet vähän keskinkertaisempia. Marvel Cinematic Universen " Phase Three " alkoi aiemmin tänä vuonna Captain America: Civil Warin tahdittamana ja huhheijjaa kyseinen elokuva hyppäsikin suoraan omalla listallani MCU:n top 3:seen. Näin vuoden loppuun ensi-iltansa sai juuri täysin uuden hahmon universumiin tuova Doctor Strange, joka laajentaa supervoimien alkuperälistaa magialla ja täydentää lähtökohtia Phase Threen lopussa häämöttävälle (luultavasti) massiiviselle Infinity Warille, jossa koko MCU:n tarina kulminoituu.

Doctor Strange kertoo erinomaisesta, mutta suhteellisen mulkuhkosta neurokirurgista nimeltä Stephen Strange, joka ei arvosta oikein ketään muuta kuin itseään ja nauttii ammattinsa tuomista materiallisista eduista. Miehen epäkunnioitus ihan suhteellisen selviä perusasioita kohtaan kuitenkin johtaa kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen, jossa hänen arvokkaat kätensä kärsivät vakavia hermovaurioita tehden ammatin harjoittamisen mahdottomaksi ja vieden samalla pohjan Strangen elämältä. Hän yrittää riskejä kaihtamatta etsiä parannuskeinoa käsillensä ajaen samalla viimeisetkin ihmiset pois viereltään ja ajautuu lopulta epätoivon pohjalla Kamar-Taj -nimiseen paikkaan, jossa kaikki hänen tuntemansa ja tietämänsä joutuu koetukselle. Maailma ei olekaan pelkkää tiedettä ja logiikkaa, vaan mystiikka, hengellisyys sekä magia todellakin ovat olemassa. Lähtökohtaisesta vastutuksesta huolimatta Strange alkaa kuitenkin kiinnostua näistä, sillä salaisuus hänen käsiensä parantamiseen ja mahdollisesti vielä johonkin suurempaan on piilossa jossain tämän uuden tuntemattoman maailman syövereissä. Samalla toisaalla aika alkaa käymään vähiin maapallollemme, kun harhautunut magian mestari yrittää syöstä maailman pimeyteen, sillä joku toisella puolella on luvannut hänelle ikuisen elämän. Voiko läpeensä itsekkäästä miehestä tulla jotain suurempaa, että pahuus ei saisi valtaa?

Doctor Strangen näyttelijäkaartista ei jää epäselväksi, että Marvelilla menee hyvin, sillä pääroolit on pommitettu täyteen A-listan Hollywood-tähtiä. Strangea itseään näyttelee Benedict Cumberbatch, joka lienee viime vuosien suosituimpia näyttelijöitä. Pääpahiksena ilkeilee jälleen kerran Mads Mikkelsen, jota olisi jännä nähdä vaihteeksi myös hyvien tyyppien rooleissa, mutta joka on kieltämättä kuin luotu sosiopaattien ja psykopaattien rooleihin. Sivurooleissakin esiintyy nimiä kuten Tilda Swinton ja Chiwetel Ejiofor, jotka näyttelevät Strangen mentoria Muinaista sekä toista hyvistä (joskin aika ehdotonta ja tiukkaa sellaista), Mordoa. Ai niin... ja Rachel McAdamskin on elokuvassa mukana Strangen vanhana työkaverina ja kumppanina.

Koska lähtökohta näyttelylle on tämä, on todella ärsyttävää, kuinka periaatteessa jokaikinen näistä neljästä päänäyttelijä ja heidän hahmoistaan heitetään täysin hukkaan. Jokaikinen elokuvan hahmo on yksiulotteinen ja vailla varsinaista tarinaa tai motiivia. Tai siis onhan heillä tarinansa, mutta se käydään läpi niin laimeasti kuin vain mahdollista, eikä minkäänlaisesta tuntuvasta draamasta voi puhua missään kohtaa. Ja tämä siis ihan supersankarielokuvan tasolla, ei perinteisen draaman tasolla. Cumberbatch yrittää roolissaan, mutta en ole koskaan nähnyt häntä niin epäuskottavana kuin Strangena. Toki hänellä on hetkensä, mutta liian monta kertaa hän tuntuu siltä, ettei kuulu rooliin tai ehkä enemmän niin, että häntä ohjataan todella huonosti. Liikehdintä on välillä todella hölmöä, kun jonkin efektin pitäisi tapahtua ja tiettyjen tilojen näytteleminen, kuten haavoittuneisuus ja paikallaan juokseminen, sujuisivat paremmin lukion draamakerhossa. Yritys ja onnistuminen kohdistuvatkin miehen perusnäyttelemiseen tunteiden ja hahmon puolesta, mutta tosiaan... kun käsikirjoitus jokaiselle hahmolle elokuvassa on näin ohutta, on vaikea vakuuttaa oikein siinäkään. Mads Mikkelsen yrittää ilkeillä parhaansa mukaan, mutta Marvelin syndroomana on ollut koko MCU:n ajan se, että pahikset jotka sarjiksien sivuilla ovat uniikkeja ja joilla on rikas taustarina, kuolevat yhdessä elokuvassa, eikä heille ole edes yritetty tehdä tuntuvampaa roolia. Ainoa isompi poikkeus tästä on ollut Tom Hiddlestonin esittämä Loki, joka taas nauttii kokolailla MCU:n suosituimman hahmon kunniaa. Mikkelsenin Kaecilius on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, mutta niinikään jää laimeaksi hahmoksi, jonka motiiveja ei missään vaiheessa selitetä kunnolla. Hän toimii lähinnä Strangen universumin suuremman pahan esittelijänä, mikä on äärimmäisen huono valinta. Mordoa näyttelevä Ejiofor yhdessä McAdamsin kanssa taas on elokuvan rikollisin asia. En ymmärrä, miten kaksi niin lahjakasta näyttelijää voi heittää elokuvaan lähinnä heilumaan satunnaisiin kohtauksiin luomatta minkäänlaista taustatarinaa käsikirjoitukseen. Tässä, hahmosi on läsnä ja sanoo jotain... seuraavaksi hän lähtee. Siinä Mordon ja Christinen tarina periaatteessa kokonaan elokuvassa.. yksinkertaisesttuna toki. Ainoa valonpilkahdus näyttelijäntyön, käsikirjoituksen ja ohjaamisen yhteissummana on Tilda Swinton, jonka näyttelemä Muinainen on toki myös yksiulotteinen hahmo elokuvassa, mutta josta Swinton silti saa puristettua jotenkuten tarpeeksi irti. Onko se riittävästi muiden MCU-leffojen tasolla? Ei, mutta kuten sanottua... jos lähtökohdat ovat nämä, tulisi naiselle antaa jonkinlainen palkinto.

Aiemmissa kappaleissa jo enemmän kuin sivusin sitä, että Doctor Strangen käsikirjoitus ja ohjaus ovat ihan mitä sattuu. Tästähän on saanut toki esimakua jo muutamissa aiemmissakin MCU-elokuvissa, mutta Strangessa siinä vedetään kyllä pohjat. Universumin elokuvat ovat tähän asti olleet kokolailla poikkeuksetta viihdyttäviä, koska ne yhdistävät toimintaa, huumoria ja draamaa sopivissa määrin. Doctor Strangen ongelma on, että se ei onnistu kunnolla yhdelläkään saralla. Toiminnalla on mitä parhaimmat lähtökohdat, mutta se näyttään ajoittain todella laimealta ja jopa hölmöltä. Huumorin laatu hakee koko elokuvan ajan ja tuntuu lähinnä väkinäiseltä yrittämiseltä sen sijaan, että se tuntuisi muiden elokuvien tavoin autenttiselta. Draama taas on melko olematonta, koska tarinaa ei ole kokonaisuudessaan tai hahmojen puolesta juuri nimeksikään. Sarjakuvissa hahmoilla ja maailmalla on, kuten aiemmin mainitsin, vaikka kuinka paljo taustarinaa, mutta elokuvassa siitä ei ole tietoakaan. Marvelilla on ollut mielenkiintoinen tapa palkata elokuviensa ohjaajiksi suht tuntemattomia nimiä, mutta yleensä siitä on seurannut lähinnä hyvää, kuten vaikkapa juuri aiemmin pelkästään TV-sarjoja ohjanneiden Russon veljesten tapauksessa, jotka ovat ohjanneet kaksi viimeisintä Captain America -leffaa ja ne todella ovat laadukkaita. Strangen ohjannut Scott Derrickson on aiemmin ohjannut lähinnä b-luokan kauhuleffoja, mutta en osaa sanoa, kuinka paljon hänellä on ollut sananvaltaa tämän elokuvan pallilla, sillä Marvel on luultavasti aika tiukkana leffojensa tyylistä ja linjasta. Johtopäätökseni on se, että käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto ovat kaikki alle standardien, koska jos yksi ei toimi, niin yleensä toiset kaksi voivat paikata ja niin edelleen. Lopputulos vain on mitäänsanomaton.. se ei ole erityisen huono tyyliin X-Men Origins: Wolverine ja Elektra, mutta se ei ole hyväkään. Se on kuin Age of Ultron, mutta vielä mitäänsanomattomampana.

Erikoisefekteistä on pakko vielä mainita tämän elokuvan kohdalla, koska ne ovat suuri osa sitä. Elokuvassa väläytellään taikavoimia, toisia ulottuvuuksia ja maailmoja sekä "eläviä" esineitä. Melko omituisesti efektien laatu vaihtelee järjettömän paljon elokuvan aikana. Useampaan otteeseen jokin hahmo käyttää magiaa muokatakseen maailmaa esimerkiksi rakennuksien puolesta ja tämä näyttää melkein Inception -coolilta, mutta sitten taas monet magia- ja esine-efektit ovat todella köykäistä ja huonoa tasoa. Kyseinen täydentää elokuvan epätasapainoa vielä entisestään.

Kokonaisuutena Doctor Strange herättää lähinnä kysymyksiä... miksi sen taso heittelee niin järkyttävästi? Miksi se on ohjattu ja kirjoitettu niin kehnosti? Miksi uuden hahmon kirjoittaminen MCU:hun ei ottanut huomioon sitä, että Strangen kuuluisi olla oma erillinen hahmonsa, eikä halpa ja mauton kopio Tony Starkista? Eivätkö aiempien elokuvien standardeja ylläpitäneet tahot olleet paikalla kun elokuvaa tehtiin? Olin ärsyyntynyt elokuvan jälkeen, koska olen tottunut MCU:n kohdalla laatuun... jopa huonoimmillaan. Ja edelleenkin, Doctor Strange ei ole paska elokuva.. se on vain mitäänsanomaton ja laimea, koska mitään siinä ei ole tehty oikeasti hyvin. Toivon, että elokuvan tai edes päähahmon kohdalla kävisi kuin ensimmäisen Captain American kanssa, josta en aluksi pitänyt lainkaan, mutta joka myöhemmillä katselukerroilla on osoittautunut ihan hyväksi elokuvaksi. Hahmoa on onneksi kehitetty paljon ja nimenomaan hyvään suuntaan myöhemmissä elokuvissa. Voisitteko Marvel tehdä Doctor Strangelle kunniaa ja tehdä hahmon alle PALJON parempia elokuvia? Pretty please.

6½

Blockbustereiden huonommuuskisat (Jason Bourne, Now You See Me 2, Suicide Squad)

Kesä on ihanaa aikaa, varsinkin meille suomalaisille. Kun suurin osa vuodesta menee kiroillessa kylmyyttä ja pimeyttä, tuntuu se parin kuukauden auringonpaiste parhaimmalta jutulta ikinä (vaikka jotkut meistä palavatkin minuutin sisään ilman viiden miljoonan suojakerrointa). Periaatteessa voisi kuvitella, että se määrä mainostusta ja hypetystä, mikä liittyy kesällä ensi-iltansa saaviin blockbustereihin, myös edes jollain tapaa korreloisi siihen, kuinka loistavia ne lopulta ovat, mutta kuten pari kesää takaperin, myös tänä kesänä olen käynyt katsomassa lähes pelkästään pettymyksen tuottaneita elokuvia. Viimeisen kolmen leffan kohdalla en oikein edes meinannut saada kerättyä motivaatiota kirjoittaa arvostelua, mutta koska joku keksi kysyä mielipidettäni yhdestä näistä elokuvista, niin miksi en saman tien kirjoittaisi jokaisesta jotain. En kuitenkaan aio kirjoittaa kokopitkää arvostelua ainoastakaan, sillä olisi periaatteideni vastaista antaa aikaani ja viitseliäisyyttäni elokuville, joiden tekemiseen ja tuottamiseen ei selkeästi myöskään ole ainakaan jälkimmäistä ominaisuutta annettu. Nyt siis BLOCKBUSTEREIDEN HUONOMMUUSKISAT!

3. Jason Bourne

Kolmannelta sijalta löytyy Jason Bourne, Hollywoodin toimintasarjojen kirkkaimpaan kärkeen kuuluvan franchisen neljäs tai itse asiassa viides osa. Itselleni on puolimahdotonta mieltää päänäyttelijän vaihtanut Bourne Legacy alkuperäisen trilogian jatko-osaksi sekä laadullisesti että tarinallisesti, koska se oli yksinkertaisesti... kehno. Mutta Matt Damon on palannut! Ja trilogian kaksi jälkimmäistä osaa ohjannut Paul Greengrass on jälleen kameran takana! Eihän tämä voi mitenkään olla mitään muuta kuin silkkaa loistavuutta, eihän? No tuota...


Jason Bourne on juuri siinä rajalla, kuuluuko se tälle listalle vai ei, koska elokuvana se on ihan viihdyttävä ja sen katsominen ei ole millään tavalla tuskallista. Damon palaa uransa puolesta yhteen merkittävimmistä rooleistaan ja elokuvalla on hyvät ja mielenkiintoiset lähtökohdat. Bourne elää Euroopan laitamilla oikeastaan kenenkään tietämättä kärsien menneisyytensä haamuista, kun Nicky Parsons (Julia Stiles) ilmaantuu kutsumatta hänen luokseen ja palauttaa Bournen taas maailmaan, jonka osa hän ei halua olla. Nicky tuo hänen tietoonsa kuitenkin uusia asioita, joita mies ei vaan pysty jättämään selvittämättä ja jostain syystä heidän kummankin kannoillaan on yhtäkkiä tähän asti ehkä säälimättömin palkkatappaja (Vincent Cassel), sekä tietenkin ne iänikuiset CIA:n liipaisinherkät johtajat. Luvassa on paljastuksia, rytinää ajoneuvoilla, aseita ja tietenkin sarjalle ominaisia realistisia taistelukohtauksia.

Näyttelijäntyöllisesti Jason Bournessa ei ole mitään vikaa. Matt Damon on jälleen se sama tinkimätön sarjan päähahmo ja vetää edelleen roolinsa yhtä uskottavasti ja fyysisestikin omistautuneesti kuin aiemminkin. Tällä kertaa hänen "vastapuolellaan" näyttelevät viime vuosina useassa isommassa elokuvassa läpi itseään lyönyt Alicia Vikander sekä veteraaninäyttelijä Tommy Lee Jones. Nämä kaksi näyttelevät kummatkin CIA:n johtohahmoja, joiden ajatukset ja tavat toimia eroavat merkittävästi toisistaan. Soppaa sekoittavat vielä lisäksi jo aiemmin mainittu ranskalainen Vincent Cassel (jolta en muuten huonoa roolisuoritusta ole tainnut vielä nähdä), sekä tietenkin sarjan aiemmista osista tuttu Julia Stiles. Kaikki hoitavat roolinsa erinomaisesti ihan pienempiä sivurooleja myöten ja niiden puolesta elokuva olisi käynyt kunnon jatko-osasta....


...Mutta valitettavasti sekä elokuvan käsikirjoitus, että ohjaus eivät vain yksinkertaisesti yllä millään tapaa alkuperäistrilogian tasolle. Ja tässä kohtaa on pakko sanoa, että Bourne-elokuvia on mahdotonta arvostella erillään toisistaa, koska sarja itsessään on jatkumo sekä ilmiö, joka on olemassa kokonaisuutena, ei niinkään erillisinä osina. Alkuperäistrilogia on toimintasarjaksi suhteellisen syvällinen ja päähahmoihin ja heidän motiiveihinsa käytetään hyvin aikaa. Jopa kertakäyttöpahikset ovat kolmessa ensimmäisessä elokuvassa persoonallisia ja jotain, mitä jokaisella uudelleenkatselukerrallakin tuijottaa tyytyväisenä ja jännittyneenä. Sitä samaa syvällisyyttä ei Jason Bournessa ole. Ehkä osittain syy on siinäkin, että 10-15 vuotta sitten aikansa hermolla elänyt trilogia sijoittui vielä erilaiseen maailmaan, jossa teknologia oli vielä rajoittuneempaa ja kaikki juonikuviot eivät perustuneet kännyköihin, platformeihin ja muuhun tylsään ja idioottimaiseen. Suurimmaksi osaksi vika on kuitenkin liian paperisessa ja ajoittain halvassa käsikirjoituksessa. Siinä missä trilogia vältti tuttuja kliseitä suhteellisen tehokkaasti, on niitä tähän leffaan löydetty ihan pääjuoneen asti ja hahmojen motiivit ovat täysin omituisia. Hahmojen aikaa valkokankaalla myös säädellään vähän omituisesti ja nimihahmo meinaa välillä jäädä aika paljon muiden hahmojen jalkoihin. En tiedä onko Greengrassiltä kadonnut kosketus vuosikymmenen aikana johonkin vai onko tämän uuden leffan kohdalla ollut taas jotain tuotantoyhtiö-sekoilua mukana, mutta se mikä päällisin puolin näyttää Bournelta ei ole Bourne oikein alkujaankaan sisällöllisesti.

Elokuvan ehdottomat kohokohdat ovat Matt Damonin lisäksi Vincent Casselin hallussa, sillä kaveri vetää roolinsa kyllä jälleen kerran äärimmäisen uskottavasti ja on näyttelijä, jonka pahisrooleihin ei vain kertakaikkiaan voi koskaan kyllästyä. Alkuperäistrilogian mukaista loistavuutta on edelleen taistelukohtauksissa, sekä kaahailussa, mutta siihen se sitten jääkin. Kyllä leffalla viihdearvoa on ihan ok, mutta Bourne-sarja edustaa minulle ja monelle muulle elokuvien ystäville sitä, millaista toiminnan pitäisi suurimman osan ajasta olla, eli jotain syvällisempää kuin vain ihmisten hakkaamista ja tappamista. Kyllä, minä viihdyn ihan hyvin huonomman ja tyhmemmänkin tomintarainan parissa, mutta sellaisella ei edes ole potentiaalia tai halua olla mitään muuta. Jason Bourne yrittää edelleen olla osa sarjaa, jonka potentiaali hyödynnettiin täydellisesti ja valitettavasti epäonnistuu siinä. Katsoin siis kerran ja varmaan vielä toisenkin, mutta siihen se sitten jääkin (Legacyn katsoin vain kerran, joten pitäisikö tämä ajatella jotenkin positiivisena asiana?).

6½

2. Now You See Me 2

Toiselta sijalta löytyykin sitten jo kiistatta listalle kuuluva Now You See Me 2 tai eeppisesti suomennettuna Suuri Puhallus 2. Elokuva on jatkoa (ai siitäkö se numero tuleekin?) kolmisen vuotta sitten ensi-iltansa saaneelle taikurielokuvalle, jonka voin kiteyttää seuraavasti: mielenkiintoinen aihio ja salaperäinen juonen rakentaminen, joka pilataan umpiääliöllä lopulla. Elokuvassa oli paljon ihan hauskan näköistä tehostekikkailua ja taikatemppuja, jotka ylittivät suuren osan ajasta realismin rajat heittämällä. Vaan arvatkaapa mitä, sellaisen leffan jatko-osan pitää tietenkin vääntää juuri niiden mieleenpainuneiden ominaisuuksien suhteen nupit voimalla kaakkoon ja miksei, onhan ohjaajakin vaihtunut edes etäisesti fiksulla tavalla ohjaavasta Louis Leterrieristä G.I. Joe: Retaliationin, Justin Bieber-dokkarit ja jotkut kököt teinitanssileffat ohjanneeseen Jon M. Chuhun... ja jälki on sen mukaista.


Elokuvan juoni hyppii seinille alusta lähtien, eikä oikein tiedä haluaako olla itsenäinen jatko-osa vai liitoksissa edelliseen osaan ja tyytyy olemaan jotain siltä väliltä. Mukana ovat edelleen jotakuinkin kaikki samat kasvot kuin edellisessä, mitä nyt yksi hahmo on vaihtunut ensimmäisen osan näyttelijän raskauden takia ja tietenkin elokuvassa pitää olla uusi pääpahis... vaikka vanhakin on jostain syystä taas mukana. Tutut silmänkääntäjävarkaat joutuvat tällä kertaa pahaan alakynteen, kun nuori ja sosiopaatti teknologiamoguli kiristää heitä varastamaan itselleen heidän henkensä uhalla. Sitten mennäänkin edestakaisin maiden välillä, tehdään sitä ja tätä hullua siellä ja täällä, tavataan pimeitä hahmoja, yritetään taas rakentaa salaperäistä twistiä ja lässynlässynlää. Tiesin kyllä tasan, että lähdin katsomaan elokuvaa, jonka viihdearvo ei millään tavalla ole sen laadussa millään osa-alueella vaan tasan siinä, osaako se hölmöillä oikein. Juoni vielä periaatteessa lähtökohtaisesti kai menisi tällaisessa elokuvassa, mutta sekaan on ängetty todella paljon kaikkea täysin turhaa, lapsellista, tyhmää ja halpaa ja en oikein ollut varma yrittikö elokuva olla lopulta totinen vai humoristinen vai mitä... no mutta eteenpäin.

Näyttelijät ovat tässäkin pätkässä kelpoluokkaa lähes kokonaan ja ovatkin periaatteessa ainoa syy siihen, miksi elokuvaa on ainakin osittain ihan viihdyttävää seurata. Aiemmista osista tutut Jesse Eisenberg, Woody Harrelson ja Dave Franco saavat täydennykseksi porukkaansa nyt Lizzy Caplanin esittämän Lulan ja voi herranjumala, että voi olla raivostuttava hahmo. En ole täysin varma onko Caplan vain äärimmäisen huono ja epähauska näyttelijä, vai onko käsikirjoitus ja ohjaus kehnointa ikinä, mutta Lula on suoraan sanoen täysin sietämätön hahmo ja jokainen vitsi joka hänelle on kirjoitettu, saa katsojan hikoilemaan vaivautuneisuudesta, koska mikään niistä ei yksinkertaisesti ole hauska. Itse pääkolmikko on edelleen mainio ja varsinkin Harrelson vetää tässä elokuvassa loistavasti (mikä nyt ei näyttelijän tietäen ole mikään yllätys), vaikka juonellisesti hänelle annetaankin naurettavat lähtökohdat. Uutena pahiksena nähdään Harry Pot... eikun Daniel Radcliffe ja täytyy sanoa, että itselleni hän oli periaatteessa ainoa syy, miksi lähdin elokuvaa ihan teatteriin asti katsomaan ja sen suhteen en pettynyt. Radcliffe on uskottava, veemäinen ja hauska samaan aikaan ja vetää Harrelsonin ohella elokuvan parhaan roolisuorituksen. Ai niin.. ja onhan elokuvassa Mark Ruffalokin. Miehen kuuluisi jatko-osassaki olla pääroolissa, mutta hän lähinnä kulkeutuu kohtauksesta toiseen jossain taustalla, on periaatteessa merkityksetön, hajuton ja mauton ja en oikein edes osaa sanoa hänestä mitään sen erikoisempaa, koska hän ei vain millään tavalla jää elokuvasta mieleen. Elokuvassa on vielä näiden lisäksi muutamia sivuhahmoja ja paluun tekevät esimerkiksi Morgan Freeman ja Michael Caine, mutta jopa heidät elokuva laittaa suhteellisen turhiksi ja merkityksettömiksi ja se kertoo mielestäni ohjauksellisesti ja käsikirjoituksellisesti aika paljon, jos legendat tehdään elokuvassa melkeinpä merkityksettömiksi.

Muutamien näyttelijänsuoritusten lisäksi minun on vaikea keksiä elokuvasta hyvää sanottavaa. Se ei ole tuskallisen kamala, mutta se on silti typerä ja huono ja tällä kertaa jopa efektit ovat huomattavasti hölmömpiä ja kaikki tuntuu vain todella päälleliimatulta. Muutamia ihan ok kohtauksia mahtuu mukaan ja niissä on jonkinlaista yritystä, mutta suurimmaksi osaksi meininki tuntuu vähän Family Guy -tyyppiseltä, eli kaikkea outoa tapahtuu täysin yhtäkkiä ilman minkäänlaista logiikkaa ja järkeä ja sen pitäisi olla hauskaa tai katsojan pitäisi vaan hyväksyä se osana tällaisen elokuvan juonta. Siihen totean vain, että ei... ei todellakaan. Tämän elokuvan katsoin kerran, enkä aio katsoa uudelleen. Plussana mainittakoon, että se sai minut miettimään, josko katsoisin ensimmäisen osan uudelleen ja se tuntuisi tähän verrattuna hyvältä. Tuskinpa kuitenkaan

5

1. Suicide Squad

Tämän listan suvereeni ykkönen on sarjakuvarymistely Suicide Squad ja se on pitkästä aikaa muistutus siitä, miten sarjakuvaleffaa EI PIDÄ TEHDÄ. Leffa sijoittuu samaan universumiin Man of Steelin, Batman v. Supermanin ja näitä seuraavien leffojen kanssa ja se on kerännyt tämän vuoden puolella melkoisesti hypeä jo pelkästään sillä, että se esittelee jälleen uuden version legendaarisesta Jokerista, tällä kertaa Jared Leton esittämänä. Koitan pysyä asiallisella linjalla tämän lyhykäisen arvostelun aikana, mutta sanottakoon nyt jo suoraan, että mieluiten käyttäisin tämän elokuvan kuvaamiseen lähinnä alatyylistä tekstiä, sillä tämä on näitä leffoja joista pitäisi maksaa katsojalle sen katsomisesta, koska parituntisen kestonsa aikana se saa kenet tahansa kiemurtelemaan silkasta ärsyyntyneisyydestä ja turhautuneisuudesta paikallaan, etenkin sarjakuvafanit.


Suicide Squad kertoo ryhmästä sarjakuvapahiksia ja antisankareita, joista jotkut omaavat supervoimia ja jotkut eivät, mutta kaikki ovat kuitenkin erikoisia ja pahantekijöitä. Heidät on otettu kiinni ja heitetty huippusalaiseen vankilaan, josta ääripaskamainen agentti Amanda Waller (Viola Davis) värvää heidät pakolla "tekemään hyvää". Lähtökohtaisesti tehtävät ja tarkoitukset ovatkin ihan hyviä, mutta yleensä niiden taustalla olevat syyt ja toimintatavat saavat ryhmän pahikset näyttämään hyviksiltä ja periaatteessa se kai on aina ollut Suicide Squadin kantavia ideoita. Elokuvassa ryhmä pestataan pysäyttämään supervoimakasta pahista, joka meinaa perinteiseen tapaan tuhota maailman. Siinä sitten rakennetaan hahmoille taustaa ja syvyyttä ja tutustutetaan vielä melkein kymmenhenkisen porukan lisäksi muutamaan sivuhahmoonkin ja tuota... lopputulos on kyllä ihan täyttä sekametelisoppaa.

Näyttelijäntyöllisesti elokuva herättää kysymyksiä. Jokerin heilan, Harley Quinnin, roolissa nähdään viime vuosina myös uraansa ahkerasti rakentanut Margot Robbie ja hän on koko elokuvan kantava voima. Rooli sopii naiselle suhteellisen hyvin ja vaikka se jättää vähän toivomisen varaa sarjakuvien, animaatioiden ja videopelien ystävälle, niin omassa maailmassaan se jättää hyvin vähän toivomisen varaa. Robbie on sopivan pimeä ja uskottava sellainen ja sitä on ihan hauska katsoa. Periaatteessa moisen hahmon olisi kuitenkin tarkoitus olla sidekickin roolissa, sillä oman käsitykseni mukaan varsinkin elokuvan päähahmona pitäisi toimia Will Smithin esittämä Floyd Lawton alias Deadshot, mies joka ei koskaan ammu ohitse. Elokuvan ohjaus ja käsikirjoitus ovat kuitenkin niin täyttä kuraa, että Smith ja hänen hahmonasa jäävät melko paperinohuiksi ja vaille karismaa ja se on todella harvinaista Smithin roolit tuntien. Pääporukassa on kaikenlaista koheltajaa ihmiskrokotiilistä tulta syöksevään tyyppiin ja katanaa heiluttelevasta naikkosesta australialaiseen bumeranginheittäjään (kyllä.. luit oikein). He ovat kuitenkin ärsyttävän pinnallisia sivuhahmoja, joilla pitäisi olla merkitystä ja kun valkokankaalla pyörii kohtaus, jossa sinun pitäisi jotenkin olla näiden hahmojen puolella, olet lähinnä puutunut ja naureskelet vaivautuneesti, koska hahmoa ei ole rakennettu missään kohtaa niin, että sitä kohtaan tuntisi minkäänlaista empatiaa. Leton esittämä Jokerikin on onnistuttu ainakin tässä elokuvassa "pilaamaan" aika merkittävästi, sillä legendaarinen Gothamin klovniprinssi on kirjoitettu ja tehty lähinnä Harley-riippuvaiseksi skitsoksi ja siinä sen hahmon syvyys... niin että saanko kysyä, että mitä helvettiä? Miten otat yhden ikimuistoisimmista sarjakuvahahmoista ja sitä näyttelemään yhden sukupolvensa merkittävimmistä näyttelijöistä ja lopputulos on se, mitä se tässä elokuvassa on? Letoa en siitä syytä, koska kaveri jälleen kerran tekee roolityönsä erittäin kunnialla... mutta miten tehdä hyvin rooli, joka on kirjoitettu ja ohjattu täysin perseelleen? Erityismaininta huonoudesta menee kuitenkin Cara Delevignelle ja hänen tulkinnalleen Enchantress -hahmosta. En ole aivan varma, onko nuorehko näyttelijätär koskaan käynyt varsinaisia näyttelijäntyökursseja tai -koulutusta, sillä hänen roolisuorituksensa on aivan kamala ja elokuvan loppupuolella hänen liikehdintänsä on myötähäpeää aiheuttavaa ja tuskallista katsottavaa. Muutoin näyttelemisen puutteet elokuvassa tuntuvat lähinnä ohjauksen ja käsikirjoituksen huonoudelta, ei niinkään siitä, että näyttelijät eivät itse osaisi työtään, sen puolesta puhuu jo pelkästään se, ketkä elokuvassa näyttelevät.


Suicide Squad on elokuva, josta en voi sanoa mitään hyvää niiden muutamien Margot Robbie -hetkien ja pienien pilkahdusten lisäksi. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin Marvelinkin nimissä tehtiin vielä elokuvia kuten Elektra ja Daredevil, mutta vitsi on siinä, että jopa Daredevil on hyvä elokuva Suicide Squadiin verrattuna. Suicide Squad ei tee mitään oikein. Sen juoni ja käsikirjoitus kauttaaltaan on pohjattoman typerä ja ohjaus on sekavaa, pomppivaa ja kamalaa. Sille laitettiin PG-13 ikärajoitus, joten taas on yksi sarjakuvaelokuva lisää, jossa lähdemateriaali sisältää merkittävää väkivaltaa, mutta elokuva ei. Elokuva roolitettu osittain väärin. Elokuva sijoittuu aikajatkumossa taas Batman v. Supermanin tapaan keskelle tapahtumia ja katsojalle jää todella hämärä olo siitä, keitä hahmot ovat ja miksi heidän puolellaan pitäisi olla. Elokuvan efektit ovat suurelta osin halpoja ja rumia.

Myöhemmin tulee mieleen vielä lisää epäkohtia elokuvasta tai sitten ei, koska Suicide Squad on elokuva, jonka haluan unohtaa nähneeni. Se ei ole huonoin koskaan näkemäni elokuva, ei lähellekkään, mutta omana elokuvanaan, elokuvana sarjakuvauniversumissa ja elokuvana omassa ajassaan se on kammottavaa katsottavaa, koska sen tekemisessä ei ole noudatettu minkäänlaisia laatukriteereitä. DC Comics ja Warner Bros, ottakaa nyt herranjumala mallia Marvelilta siinä, miten sarjakuvaleffoja tehdään, ennen kuin tapatte elokuvallisesti Joel Schumacherin tyyliin sarjakuvauniversuminne, ennen kuin joku uusi Christopher Nolan tulee taas herättämään ne henkiin näkemyksellä JOLLA NÄMÄ ELOKUVAT PITÄISI TEHDÄ. Palkatkaa tuotantotiimiinne asiantuntevia ihmisiä ja antakaa elokuvat ohjattavaksi tekijöille, jotka kykenevät kunnon sisällön tuottamiseen, koska sitä Zack Snyder ja David Ayer eivät ole. Snyder onnistuu ajoittain vahingossa tietynlaisissa elokuvissa ja nekin nojaavat yleensä lähinnä visuaalisiin kikkoihin... Ayer osaa ohjata tasan joitakin poliisi- ja armeijaelokuvia ja that's it.


Ja sinä katsoja, säästä itseäsi ja rahojasi, äläkä mene katsomaan tätä kakkaa teatteriin. On vaikea kuvitella kenenkään nauttivan Suicide Squadin kaltaisesta roskasta ja jos olet yksi heistä, tarkitusta pääsi ja laatuvaatimuksesi (tähän kohtaan maininta siitä, että tämä on vitsi... joku kuitenkin vetää herneen nenään). Hyi, kamalaa.

4½

Warcraft: The Beginning - vihdoin hyvä videopelielokuva?

 
Videopelit, elämäni kolmas suuri intohimo. Tarinoita ja maailmoja, jotka ovat yleensä laajempia kuin elokuvissa ja vetävät siinä vertoja jopa kirjoille. Sen lisäksi niissä maailmoissa pääsee itse "elämään" ja viemään niiden tarinaa eteenpäin. Olen pelannut pelejä pitkälti yli 20 vuotta ja harrastus jatkuu edelleen. Tuona aikana olen pelannut läpi lukuisia pelejä genrejen vaihtuessa räiskinnästä seikkailuun ja puzzleista roolipeleihin. Olen pelannut monia pelejä, joiden tarina on niin hyvä, että sen näkisi mielellään valkokankaalla kunnon elokuvana, mutta tässä törmätään erääseen omituisimmista ongelmista: miksi videopelit eivät käänny hyväksi elokuvaksi? Oli ihan pakko googlettaa lista videopelileffoista ja toden totta, ainutkaan videopelistä tehty leffa ei vain yksinkertaisesti ole oikeasti todella hyvä. Parhaimmat filmatisoinnit ovat tähän asti ansainneet " noh, onhan se viihdyttävä " -tyylisen arvostelun ja kyseinen pistää ihmetyttämään. Miten hyvät käsikirjoitukset onnistutaan kääntämään hyväksi leffaksi, mutta ei hyvää tarinaa sisältävää peliä? No onneksi asiaan on oppinut edes suhtautumaan asiaan kuuluvalla tavalla ja jokaisen videopelileffan katsoo juuri sillä " saapa nähdä " -asenteella. Kuitenkin uskalsin toivoa uuden Warcraft -filmatisoinnin (jonka pitäisi aloittaa ihan kokonainen elokuvasarja) kohdalla, että josko vihdoin kun kerran Duncan Jones on vielä ohjaamassa. Kaikkia pelejä on tullut aikanaan pelattua ja World of Warcraftille annoin miltei 10 vuotta elämästäni, joten tarina ja maailma on tuttu ja tietää niissä olevan järjetön määrä potentiaalia. Vaan onko elokuva hyvä?

Tarinallisesti Warcraft: The Beginning sijoittuu aikaan ennen tunnetuimpia Warcraft juonikuvioita, mutta hahmot ovat silti suurelta osin tuttuja ja tarina kuitenkin pohjustaa sen, minkä kaikki pelejä pelanneet tietävät. Ihmisten maailma Azeroth on jo pitkään nauttinut rauhasta, mutta nyt oman maailmansa tuhonneet örkit ovat tunkeutuneet heidän maailmaansa ja uhkaavat kuihduttaa senkin. Tarinan keskiössä ovat ritari Anduin Lothar (Travis Fimmel), joka on jo pitkään palvellut kuningastaan Llane Wrynniä (Dominic Cooper) hyvin ja on jälleen valmiina puolustamaan kuningaskuntaa uutta ja tuntetomatonta uhkaa vastaan. He tarvitsevat kuitenkin apua ja turvautuvat voimakkaaseen ihmisten maailmaa suojelevaan velho Medivhiin (Ben Foster) ja entiseen velho-oppipoikaan Khadgariin (Ben Schnetzer). Tämän joukon on selvitettävä örkkien alkuperä ja syy siihen, miksi he ovat tunkeutuneet ihmisten maailmaan. Samaan aikaan örkkien rivit eivät ole yhtenäiset. Heidän yhteiskuntansa rakentuu klaaneille ja sotimiselle, mutta siinä missä örkkejä johtava velho Gul'dan (Daniel Wu) ei välitä kuinka paljon tuhoa hän aiheuttaa ympärillään päästäkseen tavoitteeseensa, on oman klaaninsa päällikkö Durotan (Toby Kebbell) kunniantuntoinen ja tradioita kunnioittava soturi. Nyt nämä kaksi maailmaa kohtaavat ja sota näyttää välttämättömältä.

Harva elokuva on yhdistänyt yhtä paljon CGI:tä ja oikeita näyttelijöitä yhtä paljon kuin Warcraft: The Beginning. Siinä missä ihmiset ovat ihan tavallisen keskiaikaisia, on örkit tehty kokonaan tietokone-efekteillä, joskin ainakin jonkin verran tiettyjen hahmojen kohdalla on käytetty näyttelijöiden kasvonpiirteitä. Toki kaikki näyttelijät ovat käsittääkseni tehneet örkkiroolinsa motion capture -tekniikalla, joten pelkästä ääninäyttelystä ei ole kyse. CGI:n käyttäminen on Hollywoodissa totaalista riskipeliä, koska jopa suuren budjetin elokuvissa efektit näyttävät liian usein aivan kammottavalta, niin kuin olen tässäkin blogissa moneen kertaan maininnut. Warcraftin CGI on kuitenkin suoraan sanoen aivan helvetin hyvännäköistä. Siinä missä suurin osa blockbustereista kärsii suureksi osaksi köykäisestä CGI:stä, Warcraftin efektit taas ovat kautta linjan korkeaa laatua ja vain muutamassa kohtaa jättävät toivomisen varaa. Örkit näyttävät todella hyvältä ja mikä itseäni miellytti ihan hihkumiseen asti ovat elokuvan loitsuefektit, jotka ovat vain yksinkertaisesti WAU. Ironisesti lavastuksellisesti/puvustuksellisesti elokuvan heikkous ovat ihan oikeat puvut tai ennemminkin haarniskat, jotka näyttävät ihan liian usein samaan aikaan sekä leluilta, että vain kaiken kaikkiaan hölmöltä. En tiedä ovatko puvustajat yrittäneet pelanneet peliä vähän väärässä kohtaa ja nähneet siellä vain kaikki ääliömäisimmät graafiset aivopierut, sillä vaikka niitäkin on, on pelien maailmassa valtava määrä erittäin uskottavia ja hyvännäköisiä haarniskoja, joita olisi voinut käyttää. Onneksi tämä ärsyttävyys on kuitenkin vain pienessä osassa elokuvaa ja hyvät efektit ajavat sen ylitse.

Näyttely on mielenkiintoisen ristiriitaista. En löytänyt elokuvasta ainoatakaan huonoa roolisuoritusta örkeistä ja jos se olisi asettanut standardin kaikille suorituksille elokuvassa, näyttely olisi saanut suorilta ysin, mutta normaaleita ihmisiä esittävät näyttelijät jättävät kyllä paljon toivomisen varaa. Vikings -sarjasta tuttu Travis Fimmel on näyttelijä, jonka näin vasta nyt ensimmäistä kertaa missään ja pidän häntä jo nyt äärimmäisen vastenmielisenä. Hänen roolinsa on ärsyttävä ja tuntuu jotenkin iralliselta Warcraftin maailmassa reaktioineen ja käyttäytymisineen. Olisin katsellut häntä mieluusti paljon vähemmän, mutta valitettavasti Anduin Lothar on toinen elokuvan päähenkilöistä. Dominic Cooper ja Ben Foster eivät ole ärsyttäviä, mutta heidän kohdallaan tuntuu, että heillä ei ole aavistustakaan millaisessa maailmassa heidän hahmonsa elävät ja miten niitä näytellään uskottavasti kyseisessä kontekstissa. Kyseiset kaksi näyttelijää ovat kuitenkin sen verran tasokkaita kummatkin (etenkin Foster), että he vetävät roolinsa tarpeeksi hyvin, että kritiikki jää lähinnä vähäiseksi napinaksi, mutta silti. Velho-oppipoika Khadgaria näyttelevä Ben Schnetzer on minulle täysin uusi nimi, mutta hän yllätti minut laadukkaalla näyttelyllä. Vaikka rooli itsessään sisältää ajoittain vähän liikaa comic sidekick -tyylistä meininkiä, on kokonaisuus laadukas, uskottava ja hyvin näytelty. Hatunnoston annan myös Paula Pattonille, jonka näyttelemä puoliörkki Garona näytti trailereissa halvalta maskeerauksen suhteen, mutta jota en huomannut periaatteessa ollenkaan elokuvassa. Vaikka osa käsikirjoituksesta ontuu hänen kohdallaan, vetää Patton roolinsa erittäin hyvin. Ja vaikka örkeistä tosiaan en löydä mitään valitettavaa, on silti mainittava, että Toby Kebbell vaan on mielestäni loistava näyttelijä ja vetää tälläkin kertaa parhaimman roolisuorituksen Durotanina.

Warcraft olisi itse asiassa elokuvana oikein hyvä jopa oman genrensä ulkopuolella, mutta tietyt asiat verottavat sen arvosanaa vähän turhan paljon. Warcraft -maailman tarina on aina ollut rikas ja materiaalia on runsaasti tulevia jatko-osia varten, mutta olisin nähnyt mieluusti, että tämän elokuvan tarinan kertomiseen olisi käytetty enemmän aikaa, koska nyt osa elokuvasta on vähän samanlainen kuin Batman v. Superman: se hyppii ihan liikaa paikasta toiseen. Vaikka teleporttaus loitsujen avulla on toki olennainen osa Warcraftia, se ei todellakaan siirry valkokankaalle kauhean hyvin. Nyt välillä pompitaan kohtauksesta toiseen kyseisellä tempulla ja mikä pahinta, kyseiset pienet kohtaukset ovat ajoittain jopa täysin yhdentekeviä. Samoin alussa hypitään puolelta toiselle näyttäen ensin örkkejä, sitten ihmisiä ja taas örkkejä, kun saman ajan voisin käyttää paremmin syventäen ainakin joitakin hahmoja ja keskittymällä johonkin tärkeään. Nyt elokuvassa on liian paljon tahditusongelmia ja se todella syö osan tarinan tehosta pois. Sen lisäksi vielä päälle tiettyjen näyttelysuoritusten heikkous ja ajoittain naurettavan huono pukusuunnittelu ja leffan arvosana on huonontunut minulle merkittävästi ja se tippuu paljon lähemmäs oman genrensä elokuvia, kun sen pitäisi yrittää irtautua kyseistä genreä riivaavista heikkouksista ja hölmöyksistä.

Kaiken kaikkiaan suosittelen elokuvaa kyllä niillekin, jotka eivät ole pelejä pelanneet, koska se on ihan suhteellisen hyvä elokuvasarjan aloitus ja siinä on paljon potentiaalia jatkoon. Se sisältää paljon hyviä juttuja ja on selkeästi videopelielokuvien kärkikastia. Se on oikeasti viihdyttävä elokuva ilman, että se on typerä. Ainoa ongelma on vain, että pelisarjan fanina toivoin lähdemateriaalin kääntyvän (vielä) paremmaksi elokuvaksi. Mutta menee se näinkin.

7½

X-Men: Apocalypse

Sarjakuvaelokuvia tulee nykyään joka tuutista. Marvel pyörittää omaa äärimmäisen tasokasta ja viihdyttävää elokuvauniversumiansa ties kuinka monennen elokuvan merkeissä. DC on käynnistellyt omaansa nyt kahden elokuvan voimalla. Sonyllä oli pitkän aikaa oikeudet Hämähäkkimieheen ja tuloksena oli kaksi oikeasti laadukastakin leffaa. Sitten on vielä 20th Century Fox, jolla on oikeudet X-Meniin sekä Deadpooliin ja niillä on tuotettu muutamaa harha-askelta lukuunottamatta äärimmäisen hyviä elokuvia. Tyyli vaihtelee yhteisen elokuvauniversumin mukaan ja X-Men -leffojen oma on ollut hyvin mielenkiintoista seurattavaa. 16 vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen leffa sekä sen jatko-osa olivat tietyllä tapaa hyvinkin realistisia supersankarielokuvia teemoiltaan ja nojasivat enemmän vahvaan näyttelytyöhön, kuin rymistelyyn ja toimintaan. Kolmas elokuva tuntui nuorempana hyvältä, mutta nykyään sitä ei pysty oikeastaan edes katsomaan ja äärikamalan Wolverine -spinoffin jälkeen sarja onneksi elvytettiin yllättävän korkealaatuisella "prequel"-elokuvalla, jonka jälkeen koko leffasarjan aloittanut Bryan Singer palasi taas puikkoihin ohjaamaan eeppisen aikamatkustus -jatko-osan Days of Future Past. Nyt tämän jälkimmäisen trilogian päätösosa Apocalypse on saapunut elokuvateattereihin. Löysin itseni jälleen ensi-illasta.

Täytyy sanoa, että vaikka olen ollut näidenkin (tai melkein etenkin näiden) leffojen fani, niin trailerit Apocalypsestä saivat minut epäilemään elokuvan laatua todella suuresti. Vaikka Days of Future Past oli ja on edelleen hyvä leffa, olin jo ensimmäisen katselukerran jälkeen sitä mieltä, että siitä puuttui jotain ja että sen olisi voinut tehdä paremminkin. Elokuva oli silti kokonaisuutena erittäin tasokas ja sisälsi ominaisuuksia, joita muissa supersankarileffoissa en ole edes nähnyt ja alkuperäisen näyttelijäkaarin liittäminen yhteen uuden sukupolven vastaavien kanssa oli loistava juttu. Kuitenkin ne pienet napinan aiheet jäivät mieleen junnaamaan ja Apocalypsen trailerit näyttivät muoviselta, sisällöttömältä ja hölmöltä. Asiaa ei helpottanut se, että elokuvan antagonistina toimii nimihahmo Apocalypse, joka edustaa Terämies -tyyppistä "olen kaikkivoipa, eikä minua voi voittaa mitenkään" kaartia, joka ei vain yksinkertaisesti ole mielestäni koskaan ollut mielenkiintoista. Onko X-Men -sarjakin nyt sitten virallisesti pilattu?

X-Men: Apocalypse siirtyy trilogian aiempien osien tapaan taas vuosikymmenen eteenpäin ja nyt ollaan 80-luvulla. Days of Future Pastin toivottomuuden jälkeen elämä Charles Xavierin lahjakkaiden koululla näyttää valoisammalta ja nuoret mutantit pääsevät elämässä parempaan alkuun samankaltaistensa avustuksella ja heillä on paikka, jossa heitä ymmäretään. Jopa Magneto on jättänyt kyynisen ja kostonhimoisen ristiretkensä taakseen ja elää elämäänsä salassa kaikilta uuden perheensä kanssa ja on saavuttanut edes jonkinlaisen onnellisuuden asteen. Ongelmat löytävät kuitenkin aina tiensä heidän maailmaansa ja suurin niistä on tuhansien vuosien uniltaan herännyt mutanttien kantaisä Apocalypse. Tämä kaveri on elänyt kauan ja sen aikana siirtynyt ruumiista toiseen ja haalinut itselleen monia eri supervoimia ja kykenee myös voimistamaan muiden mutanttien voimia. Hän pitää tavallisia ihmisiä heikkoina ja on moneen kertaan historian aikana "puhdistanut" ihmiskunnan ja palauttanut kaltaisensa hallitsemaan. 80-luvun maailman hän näkee korruptoituneena ja säälittävänä eikä aio sallia hetkeäkään maailman olla kyseisessä tilassa. Niinpä hän kerää ympärilleen uskollisien mutanttien ryhmän ja alkaa "puhdistamaan" maapalloa heikoista ihmisistä ja nostamaan vahvat mutantit jälleen ravintoketjun huipulle hänen itsensä johdolla, sillä hän kokee olevansa jumala. Jälleen kerran tavallisten mutanttien "perhe" ajautuu eri puolelle näkemyksiensä johdosta, mutta panokset ovat vielä aiempaakin korkeammat, sillä nyt kyseessä on koko maailman kohtalo.

X-Men Apocalypse ei ole trailerien tapaan muovinen, sisällötön ja kurja, vaan erittäin tiukka paketti, jonka olisi toivonut olevan pidempikin. Ongelma näiden massiivisten supersankarileffojen kanssa on se, että niiden tarina ja hahmokaarti on liian suuri 2-2,5 puolin elokuviin ja se saattaa monesti aiheuttaa ongelmia tyyliin Batman vs. Superman. Taannoinen Captain America: Civil War todisti toki sen, että suurellakin määrällä hahmoja on täysin mahdollista tehdä tiukka ja koherentti elokuva. Apocalypse on näiden kahden välimaastossa, mutta onneksi enemmän hyvällä puolella. Tarinaa ja hahmoja on selkeästi liikaa aikaan nähden ja vaikka hahmot hoidetaan mielestäni erittäin hyvin sinä aikana, ovat tarina ja juoni välillä mielestäni liian nopeasti läpikäytyjä ja ne syövät eeppisyyttä pois elokuvasta. Hahmojen motivaatiot ja syvyys on erittäin hyvin toteutettu elokuvassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, mutta Days of Future Pastin tapaan ne pienet viat jäävät nakertamaan takaraivoon. Kun kyseessä pitäisi kuitenkin olla X-Menien pahin vastustaja tähän mennessä ja panokset ovat näin korkealla, jännite pitäisi rakentaa myös tarinan kautta tahdittamalla elokuva paremmin, eikä herättämällä pahis ja pikakävelemällä tietyt elementit lävitse. Pieni vika kokonaiskuvassa, mutta silti häiritsevä.

Kuten sanottua, hahmot on hoidettu hyvin ja siitä suuri kiitos kuuluu tietysti myös näyttelijöille. James McAvoy (Professori Xavier), Michael Fassbender (Magneto), Jennifer Lawrence (Mystique) ja Nicholas Hoult (Beast) palaavat näyttelemään roolinsa uudelleen muutamien muiden ohella ja hoitavat hommansa kuten pitääkin. Uusia kasvoja elokuvassa ovat lähinnä Apocalypsen kätyreitä näyttelevät Olivia Munn (Psylocke), Alexandra Shipp (Storm) sekä Ben Hardy (Angel) sekä tietenkin itse Apocalypse, eli Oscar Isaac. Valitettavasti kolmeen edellämainittuun hahmoon käytetään elokuvassa lopulta hyvin vähän aikaa ja he jäävät todella pinnallisiksi hahmoiksi, joiden motivaatiot jäävät hämärän peittoon, mutta näyttelijät itse kompensoivat sitä puutetta todella hyvin, sillä aina kun he ovat valkokankaalla, se näyttää hyvältä ja hahmojen taustatarinaa pystyy lukea olemuksesta ja reaktioista, vaikka sitä ei katsojalle suoraan tarjotakaan. No ja se Apocalypse... hitto vie Oscar Isaac on kyllä kasvattaa arvoaan minun silmissäni jokaisella elokuvallaan, koska kaveri todellakin on muuntautumiskykyinen. Vaikka hänen hahmonsa eeppisyys ei aivan pääsekään toivottuun huippuunsa, on Isaac leffan aikana aivan loistava ja Mark Ruffalon sekä Henry Cavillin tapaan tekee aiemmin vihaamastani hahmosta äärimmäisen mielenkiintoisen ja karismaattisen. Supersankarileffoissa on monesti vikana se, että niiden pahisroolit saattavat jäädä kliseiseksi ja tusinatavaraksi, mutta Isaacin Apocalypse on pelottava, määrätietoinen ja säälimätön pahis, jonka olisi vain toivonut saavan enemmänkin aikaa valkokankaalla. Elokuvan ehdottomasti kovimman roolisuorituksen tekee kuitenkin Quicksilveriä näyttelevä Evan Peters. Kaveri on hauska, persoonallinen ja ottaa jokaisesta kohtauksestaan irti kaiken mahdollisen tehden kahdessa eri elokuvauniversumissa elävästä hahmosta paljon paremman version kuin Aaron Johnson Age of Ultronissa. Muutkin nuorimman sukupolven X-Menit olivat mielestäni vallan ok, vaikkakin vähän yksiulotteisia ja persoonattomampia kuin Peters tai vanhemman sukupolven vastaavat näyttelijät alkuperäisissä elokuvissa. Tye Sheridan (Cyclops), Sophie Turner (Jean Grey) ja Kodi Smit-McPhee ovat silti tervetullut kolmikko elokuvasarjaan.

Elokuvan toiminta on viihdyttävää ja hyvää, mutta erikoisefektien taso vaihtelee hämmentävän paljon elokuvan aikana. Singerin alkuperäisissä leffoissa CGI oli ihan aikansa huipputasolla, mutta jotenkin Days of Future Past ja Apocalypse ovat asian suhteen ajoittain kyseenalaisia samaan tapaan kuin Matthew Vaughnin ohjaama trilogian ensimmäinen osa. Ero on siinä, että näillä kahdella jälkimmäisellä elokuvalla budjetti on käsittääkseni ollut huomattavasti suurempi, joten loogisuus on vähän niin ja näin. Taistelut ovat erittäin toimivia, mikä on tietenkin aina tärkeätä supersankarileffassa. Days of Future Pastin ehdottomia kohokohtia oli uniikki Quicksilver -kohtaus, jossa näytettiin muutama sekunti ajasta hänen näkökulmastaan. Koko muu maailma miltei pysähtyä hänen ympärillään ja hän teki kaikenlaista mielenkiintoista. Kohtaus oli äärimmäisen hienosti tehty, mutta Apocalypse näyttää, että on mahdollista parantaa vielä siitäkin. Days of Future Pastin tapaan kohtaus on myös tämän elokuvan ehdoton kohokohta.

Niin että Apocalypse oikeasti on hyvä leffa. Epäilykseni olivat korkeat, mutta itse asiassa minun täytyy sanoa, että ensimmäisen katselukerran jälkeen pidin tästä leffasta jopa enemmän kuin Days of Future Pastistä tai sanotaanko, että oloni ei ollut tämän leffan jälkeen millään tavalla pettynyt. Ehkä Days of Future Pastin kanssa ennakko-odotukset olivat niin korkealla ja tämän kanssa matalalla, että se selittää osan, mutta jotenkin tämän elokuvan kokonaisuus oli vain mielestäni parempi. Kumpiakin elokuvia yhdistää se, että niissä on molemmissa jotain pientä ärsyttävää, josta on pakko napista ja jonka takia niiden arvosana laskee jonkin verran, mutta ne ovat myös molemmat erittäin hyviä leffoja genressään tai ylipäätään. Vielä paremminkin voisi tehdä, mutta kyllä tämä ihan riittävää on.

8

Batman v. Superman: Dawn of Justice (SPOILEREITA)

 Batman on kaikkien aikojen suosikkisarjakuvahahmoni. Ei sillä, että olisin tosifanien lailla lukenut kyseisiä sarjakuvia juuri lainkaan, mutta suureen osaan sarjoista, elokuvista, animaatioista ja videopeleistä on tullut tutustuttua. Batmanin nostaa muiden sarjakuvamaailmojen yläpuolelle sen karu ja edes jollain tapaa realistinen maailma, hahmokattaus kautta linjan, sekä tietysti päähahmo, joka ei ole super eikä edes erityisen hyvä tyyppi aina, mutta joka on sankari sanan jokaisessa merkityksessä, jopa silloin kuin ei itse sitä haluaisi olla. Teräsmies taasen nauttii minun päässäni ärsyttävimmän ja tylsimmän sarjakuvasankarin mainetta, enkä voinut sietää kyseistä hahmoa ennen Zack Snyderin Man of Steeliä. Kyseinen leffa teki hahmosta vihdoin mielenkiintoisen, suhteellisen karismaattisen (kiitos Henry Cavill) ja jopa hahmon maailma oli ihan mielenkiintoinen vihdoin ja viimein. Okei... hahmo joka pystyy edelleenkin tekemään kaikkea mahdollista ja olemaan periaatteessa voittamaton, on edelleen todella ärsyttävä lähtökohta, mutta kyseisessä elokuvassa Teräsmies esitettiin hyvinkin haavoittuvaisena.

Marvel starttasi jo tovi sitten oman MCU-elokuvauniversuminsa ja on onnistunut tekemään siitä elokuva elokuvan perään erittäin vakuuttavan ja viihdyttävän paketin, jonka seuraavaa elokuvaa odottaa aina innolla, koska niiden tarinat ja hahmot yhdistetään aivan loistavasti toimintaan ja ne saavuttavat sarjakuvamaisen toiminnan suhteen miltei täydellisyyden tason suurimman osan ajasta. Batmanin omistava DC Comics taas on keskittynyt tähän asti lähinnä turhankin camp-henkisten Arrow ja Flash -sarjojen tekemiseen tv:n puolella ja kumpikin jättää isosti toivomisen varaa, vaikkakin The Flash suht viihdyttävä onkin. Man of Steelistä tuli sitten lopulta DC:n aloituslaukaus oman elokuvauniversuminsa rakentamiseen ja nyt on koko liuta elokuvia tiedossa tulevina vuosina, joista 2 nähdään tämän vuoden puolella: syksymmällä ensi-iltansa saava Suicide Squad ja nyt maaliskuussa valkokankaalle pamahtava odotettu Batman v. Superman: Dawn of Justice.

Frank Millerin The Dark Knight Returns -sarjakuvaa mukaillen elokuvan Bruce Wayne/Batman on jo vanhempi ja melko katkeroitunut ja on Man of Steelin lopun tapahtumien vuoksi ottanut Teräsmiehen silmätikukseen, sillä hän kokee punasinisen avaarusmiehen äärimmäisenä uhkana, koska tämä voi mahdollisesti milloin tahansa tuhota koko maapallon. Niinpä hän alkaa valmistella omaa yhden miehen armeijaansa "sotaan" Terämiestä vastaan. Samaan aikaan toisaalla Clark Kent/Teräsmies itse on koko maan huomion keskipisteenä, koska hänen toimiaan liittoutumattomuuttaan kyseenalaistetaan rankalla kädellä. Hän kokee kuitenkin suurempana ongelmana Batmanin, oman käden oikeutta jakavan viittamiehen Gothamista, joka on hänen silmiinsä paljon enemmän rikollinen kuin sankari. Samaan aikaan kumpaakin sankaria, sekä lähes koko järjestelmää ympärillään pelaa nuori moguli nimeltä Lex Luthor, jonka äly on täysin omalla tasollaan, mutta jonka moraali on täysin kateissa. Luthor on megalomaani ja käyttää kaikki resurssinsa omiin häikäilemättömiin tarkoituksiinsa ja tuntuu koko ajan olevan kymmenen askelta sankareita edellä. Onko Luthorin lopullinen suunnitelma eroon toisesta sankarista vai kenties molemmista, vai onko senkin jälkeen vielä jokin suurempi suunnitelma? Kaikkiin kolmeen sopiva vastaus on yksinkertainen: todellakin.

Yhyy ja byääh, Ben Affleck on uusi Batman. Tämä on pyhäinhäväistys ja ei ei ei. Siinä summattuna fanien reaktiot Affleckin valitsemiseen rooliinsa, mutta niin kuin arvelinkin, sekin urputtaminen oli jälleen kerran täysin aiheetonta. Affleck on elokuvan toiseksi parasta antia ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä lopputulos olisi ollut, jos elokuvan käsikirjoitus ja ohjaus olisi ollut parempaa... mutta lisää siitä myöhemmin. Vaikka sinänsä ihan pidänkin Jesse Eisenbergistä pieninä annoksina, on hänen roolinsa periaatteessa aina sama: vähän neuroottinen, ärsyttävä ja omituinen. Luthorinakaan hän ei pääse maneereistaan eroon, mutta erittäin miellyttävästi näitä ominaisuuksia on korostettu juuri oikein tässä elokuvassa ja mies on alusta loppuun elokuvan viihdyttävintä antia. Neuroottinen, suuruudenhullu, sosiopaatti ja oikeastaan koko elokuvan ajan ohjaksissa ilman, että kukaan tietää hänen tarkoitusperiään. Hyvin näytelty ja jotakuinkin ainoa rooli elokuvassa, joka ei kärsi tarinan puutteesta. Teräsmies (Henry Cavill) on huvittavasti elokuvassa lähinnä sivuhahmo. Hänet esitetään nyt lähinnä vähän rasittavana partiopoikana, jolla on vähän hölmöjä identiteettiongelmia ja se mikä Man of Steelissä tehtiin hyvin ja mikä teki hahmosta vihdoin kiinnostavan jopa minulle, on tässä elokuvassa unohdettu oikeastaan täysin. Ja jos jo yksi elokuvan kolmesta varsinaisesta päähahmosta on oikeastaan sivuhahmo, niin liene vaikea arvata mitä sen oikeat sivuhahmot ovat. Lois Lane, Martha Lane, Alfred Pennyworth ja Perry White ovat esimerkiksi kaikki elokuvan juonen kannalta lähes merkityksettömiä ja lähinnä vilahtavat välillä valkokankaalla sanomassa pari lausetta ja sitten taas mennäänkin muualla. Ai niin.. ja onhan elokuvassa myös Wonder Woman. Olisiko naisella aikaa ehkä 5-10 minuuttia koko elokuvassa ja lauseita varmaan myös sen 5-10. En osaa uskollisuuden suhteen sarjakuville sanoa mitään, sillä en ole hahmoon tutustunut oikeastaan ollenkaan, mutta ei Gal Gadot oikein mitään vaikutusta minuun jättänyt, vaikka ei toki ärsyttänytkään. Hän ei vain ehkä olemukseltaan tai presenssiltään vastaa sitä vahvaa naishahmoa, jonka toivoisin Wonder Womanin tai minkä tahansa naissupersankarin olevan. Summattuna tämä kaikki: Affleck ja Eisenberg tekevät mainiota näyttelijäntyötä ja varmasti Cavillkin tekisi, jos hänelle olisi annettu käsikirjoituksessa tilaa. Sama koskee kaikkia pienempiä rooleja, koska lähtökohtaisesti näyttely on kautta linjan hyvää, mutta kaikki vain hukkuvat omituisen pomppimisen ja tarinan olemattomuuden alle.

Joten käydään vähän sitä tarinan rakennetta läpi. Vaikka elokuva on 2,5 tuntia pitkä, on erityisesti elokuvan ensimmäinen tunti melkoista pomppimista kohtauksesta toiseen ja vähän omituista seurattavaa. Voin vain kuvitella miltä niistä katsojista tuntuu katsoa elokuvaa, jotka eivät aivan niin hyvin tiedä Batmaniä ja Teräsmiestä tai niitä teoksia, joihin nämä kyseiset hahmojen iteraatiot perustuvat. Batman on jo vanhempi ja elokuva on tilanteessa, jossa katsojan odotetaan tietävän kaikki, mitä aiemmin on tapahtunut ja sitä ei selitetä sen paremmin oikeastaan missään. Pikakelauksella toimiva alku on sekava, eikä vala loistavalle hahmolle kunnollista pohjaa ja on vähän vaikea päästä tunnetasolla mukaan Batmanin tarinaan, koska hahmo vain on jo sitä mitä hän on. Ja vaikka tarina alkaakin etenemään vähän tavallisemmin jälkimmäisen puolikkaan aikana, on ongelma lähes täysin identtinen kuin Age of Ultronin kanssa: siinä on liikaa ja se yrittää pedata liikaa. Elokuvan tulisi mielestäni olla itsenäinen ensin ja luoda yhteyksiä vasta jos sille on jotenkin loogisesti tilaa. Nyt DC ja/tai Snyder yrittävät änkeä tuhottoman paljon tarinaa yhteen elokuvaan seuraavia elokuvia varten ja lopputulos on sillisalaatti, jonka tarinaa ei voi edes vitsillä kutsua hyvin kirjoitetuksi ja jossa on pakko keskittyä niihin muihin pieniin valonpilkahduksiin, koska ei haluaisi tähän lähdemateriaaliin pohjautuvan live action -leffan olevan paska.

Onhan sitä moneen kertaan sanottu, että Zack Snyder on vain yksinkertaisesti huono ohjaaja, joka ei osaa tehdä muuta kuin "photoshopata" elokuvia. Itse pidän kyllä Snyderin muutamasta elokuvasta aika paljonkin, esimerkiksi Watchemen on yksi parhaita sarjakuvafilmatisointeja tähän asti, Man of Steel oli (kuten jo aiemmin sanoin) hyvä ja myös 300 viihdyttää minua edelleen. Mutta miehellä on selkeästi omat merkittävät heikkoutensa ohjaajana (ja varsinkin kirjoittajana). Christopher Nolanin Batman -trilogia oli osaksi niin loistava kuin se oli, koska kyseinen ohjaaja nojaa "aitoihin" efekteihin lähes aina, eikä CGI:llä ole hänen leffoissaan niin suurta sijaa. Snyderiä taas ei CGI:n käyttäminen haittaa lainkaan. Hän tunkee sitä mielellään vaikka joka otokseen ja siltä tämäkin elokuva välillä näyttää, pohjanoteerauksena superpahis Doomsday, joka on kieltämättä jo sarjakuvassa vähän tylsä, mutta jos typerämmän näköinen CGI-mölli löytyy mistään tällä vuosikymmenellä tehdystä isommasta elokuvasta, niin olen kyllä äärimmäisen ihmettynyt. On vain vähän harmi, että Snyder tuskin koskaan oppii priorisoimaan elokuvan rakennuspalikoita oikein: tarina ensin, photoshoppaus viimeisenä, jos silloinkaan. Eikä visuaalisuuteen panostamisessa mitään vikaa ole, mutta kun Snyderin kohdalla ei oikein ole enää kyse edes siitä vaan kaikki muu hänen elokuvissaan tuntuu kärsivän kyseisen visuaalisuuden takia.

Jos tämä arvostelu on vähän epäkoherentti, niin se heijastaa hyvin fiilistäni elokuvasta. Joka kerta kun yritän muistella elokuvaa, se pyörii vaan omituisena sekasotkuna päässäni ja sellainen oli tunne elokuvateatterissakin. Ei tämäkään elokuva mikään superhuono ole, mutta täytyy sanoa, että tämän kaliiberin sarjakuvaleffalta odotin kyllä huomattavasti enemmän, varsinkin kun sen pitäisi olla lähtölaukaus omaan universumiinsa ja haastamaan Marvelin vastaavaa. Mutta jos tämä on se taso, mitä kyseisen universumin leffoilta sopii odottaa, niin mitään kilpailua ei edes ole, Marvel on voittanut sen ennen kuin se on edes alkanut.

Mutta kyllä tämän elokuvan parissa silti varmasti viihtyy, jos osaa anteeksi isotkin virheet ja nauttii sarjakuvaleffoista sekä tietää lähdemateriaalin. Vähän omituisia ehtoja vain jos elokuvan katsomista miettii yleisesti.

PS. Minkä helvetin takia Batman tappaa pahiksia tässä elokuvassa? Vai oliko katsojan tarkoitus uskoa, että auton ampuminen järjettömillä konekivääreillä ja kyseisen auton räjähtäminen sen jälkeen jotenkin ei tarkoittanut niiden pahiksien kuolemista, jotka sen auton kyydissä olivat? Samoin kuin jo murjotun pahisten auton (jossa siis oli porukkaa sisällä) hinaaminen ja nakkaaminen toisen auton (jossa myös oli porukkaa sisällä) päälle niin, että kummatkin ovat täysin murskana? Kyllä kai jossain vaihtoehtoisessa universumissa Batman joskus on tappanut jonkun, mutta kyseinen " ei tappamista " sääntö on kyllä ollut kautta aikojen niin olennainen osa hahmon identiteettiä, että elokuvaa katsoessa tuli lähinnä sellainen " ööö... mitä helvettiä? " -olo. Eli joko Batman tosiaan tappaa pahiksia elokuvassa (vaikka ei ole edes siihen tilanteessa pakotettu) tai sitten kyseisten hemmojen selviytyminen on vain äärimmäisen huonosti esitetty... joka tapauksessa: EI NÄIN.

7

(ja sekin lähinnä näyttelijänsuoritusten ansiosta.)