Interstellar

 
Voihan minua. Interstellar on pyörinyt elokuvateattereissa jo pari viikkoa ja vaikka sen kävin heti ensi-illassa katsastamassa, niin saan aikaan kirjoitettua siitä vasta nyt. Interstellar ei ollut lähtökohtaisesti edes mikä tahansa leffa minulle, vaan yksi tämän vuoden tärkeimpiä leffoja yksinkertaisesti koska Christopher Nolan. Nolan on ollut Mementosta eteenpäin ja Prestigestä lopullisesti kaikkien aikojen lempiohjaajani, sillä mies ei vaan tunnu onnistuvan tekemään huonoa elokuvaa. Insomnia on tähän asti ollut miehen ainoa keskinkertainen tekele, kun kaikki muut pätkät ovat olleet yksinkertaisesti vain Hollywood-elokuvan riemujuhlaa monestakin eri syystä. Nolanin elokuvissa yhdistyvät mielestäni aina perinteiset Hollywoodin arvot, kuten viihdyttävyys ja se tietty helposti lähestyttävä sisältö, mutta samaan aikaan mies kokeilee elokuvillaan erilaisia aiheita ja tyylejä, joita mainstream-leffamaailmassa harvemmin käsitellään. Jollakin ihmeen tempulla hän onnistuu vielä joka kerta yhdistelmillään tekemään ainutlaatuisia elokuvia, joilla on myös uudelleenkatsomisarvoa vaikka millä mitalla. Kaiken tämän hypetyksen edessä Interstellar oli siis aika kovan paikan edessä... Onko tämä vihdoin se " ei-niin-hyvä-Nolan-leffa ".

Interstellar kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa resurssit ovat käyneet vähiin ja planeetta ei enää pysty kunnolla kantamaan ihmisrotua. Tulevaisuuden ennusteet ovat koko ajan huonommat ja suuri osa väestöstä työllistää ja elättää itsensä maanviljelijöinä, samalla kun suuri osa ammateista on lakannut olemasta hyödyllisiä. Cooper (Matthew McConaughey) on leski, joka elää kahden lapsensa Tomin ja Murphin, sekä edesmenneen vaimonsa isoisän Donaldin (John Lithgow) kanssa ja niin ikään viljelee, mutta hän muistaa entisen maailman, jossa ihmiset eivät vain tyytyneet selviytymään, vaan halusivat tutkia maailmankaikkeutta ja kurottaa tähtiin. Äkilliset yliluonnolliset tapahtumat sysäävät liikkeelle juonen, joka todella kurottaa tähtiin ja sisältää kaikennäköisiä mielenkiintoisia tapahtumia ja hahmoja. Samalla elokuva käy läpi hyvin perustavanlaatuisia ihmisyyteen ja tunnesiteisiin liittyviä teemoja.  Olisi vain yksinkertaisesti väärin paljastaa Nolan-elokuvan juonesta tämän enempää. Mies näkee paljon vaivaa leffojensa juonen salassapitoon ja sen takia niitä on aina niin jännittävä katsoa.

Interstellarissa nähdään taas totuttuun tapaan sankoin joukoin nimekkäitä näyttelijöitä ja luojan kiitos Nolan on myös bongannut Matthew McConaugheyn näyttelijäntaidot ja valinnut tämän elokuvan päärooliin. Viimeisten muutaman vuoden aikana McConaugheysta on vain yksinkertaisesti tullut näyttelijä, johon voi luottaa aina laadun suhteen ja niin on myös Interstellarissa. Mies tuo tunteet pintaan ja on niin käsinkosketeltavan inhimillinen tässä elokuvassa, että leffan laatu nousee jo yksinään sen ansiosta korkealle tasolle. Mielenkiintoisesti McConaughey on myös ainoa näyttelijä, joka esiintyy elokuvassa koko sen keston ajan ja mielenkiintoisesti jopa nimekkäät näyttelijät ovat monesti lähinnä sivurooleissa. On tietysti katsojasta ja kriitikosta kiinni, onko tämä hyvä vai huono asia, itse ehkä jäin tietyiltä näyttelijöiltä toivomaan enemmänkin aikaa valkokankaalla. Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että muut roolit olisivat millään tavalla huonoja. Päinvastoin, Interstellarin näyttelijäkaarti on alusta loppuun luotettavaa ja vakuuttavaa ja tarinaan todella uppoutuu tunteidenkin tasolla aika isosti kiitos esimerkiksi Jessica Chastainin ja Michael Cainen. Elokuvassa nähdään myös muutamia hieman mielenkiintoisempia rooleja, mutta nekin on jokaisen syytä nähdä itse.

Christopher Nolan on itse sanonut, että Interstellarin visuaalisuus ja äänet olivat hänelle ensisijaisen tärkeitä ja sen todella huomaa tätä elokuvaa katsoessa. Nolanin IMAXin käyttö on jo niin peruskauraa, että tuskin ketään enää edes yllättää, että Interstellar(kin) on kyseisellä tekniikalla kuvattu. Elokuva on kuvan sekä äänen puolesta melkoista tykitystä koko kestonsa ajan ja pitkästä aikaa leffateatterissa tuntui suoraan sanoen hanurissa ja vähän koko ruumiissa, kun jotain isoa tapahtui valkokankaalla. Juonen ja näyttelytyön lisäksi siis myös audiovisuaalinen paketti itsessään on elokuvassa todella hyvin kunnossa.

Lopputulokseen tuleminen Interstellarin suhteen on hiukan vaikeaa ja on myös hankalaa kirjoittaa varsinaista arvostelua leffasta, koska ei voi tehdä oikein minkäänlaisia paljastuksia, että sen ensimmäistä kertaa katsovat ihmiset pystyvät täysin keskittymään ja yllättymään kaikesta mitä se tarjoaa. Jälleen kerran sain peloistani huolimatta elokuvan, joka todella onnistui viihdyttämään, mutta samalla myös mietityttämään ja vielä tarjoamaan jotain sellaista, mitä Hollywood-elokuvissa ei aina näe. Nolan tuo jälleen kerran kosketettavaksi teemoja ja aiheita, jotka pistävät miettimään ja haaveilemaan, samalla kun suurin osa blockbustereista keskittyy lähinnä kytkemään jokaisen katsojan aivot pois päältä. Näyttelytyö on kautta linjan todella laadukasta ja McConaughey vetää jälleen kerran kantavan roolin loistavasti monien muiden hyvien näyttelijöiden tukemana. Elokuvan juoni on tuttua, mutta yllättävää Nolania ja tosiaan silmät, korvat ja ruumis seuraavat Interstellaria myös loistavan audiovisuaalisen suunnittelun ansiosta.

On vielä vaikeampaa keksiä Interstellarista mitään valitettavaa. Tietyt näyttelijät olisivat tosiaan ansainneet ehkä enemmän aikaa, Anne Hathaway olisi ehkä tässä elokuvassa ansainnut vähän vähemmän aikaa ja elokuvan alku on ehkä hiukan hidas, mutta nämä kaikki ovat niin pieniä "vikoja" niin toimivassa kokonaisuudessa, että niistä on oikeastaan turha edes ajatella nillittävänsä. Mielenkiintoisesti kuitenkin Interstellar ei silti ole täyden kympin leffa. Se ei itse asiassa ole edes yhdeksän ja puolen elokuva ja on todella vaikeaa sanoa, että miksi. Elokuvassa on kaikki kohdallaan, mutta se ei vain yksinkertaisesti yllä täydellisyyteen tai vaikkapa Prestigen tai Mementon tasolle. Yhdeksikön Interstellar on kuitenkin ansainnut ja päälle leimataan se pahamaineinen papukaijamerkki aiheesta ja toteutuksesta, jota ei usein näe valkokankaalla.

Suosittelen lämpimästi ihmisiä lähtemään elokuvateatteriin katsomaan hyvää elokuvaa, joka tekee jotain erilailla. Sitä Interstellar on.

4,5/5

Guardians of the Galaxy

Huomasin juuri, että olen blogissani kirjoittanut tähän asti useampaan otteeseen sarjakuvaelokuvista. Nyt olen jälleen käynyt katsomassa yhden sellaisen ja kai siitäkin pitää pieni puinti kirjoittaa.

Kyseessä on 1.8.2014 Suomessa ensi-iltansa saanut Marvelin Guardians of the Galaxy, joka on käsittääkseni viimeinen elokuva Marvelin Phase 2:ssa, joka on tuottanut myös elokuvat Thor: The Dark World, Iron Man 3 ja Captain America: The Winter Soldier. Siinä missä Thor, Iron Man ja Captain America ovat sarjakuvia vähemmän lukeneillekin tuttuja hahmoja, on Guardians of the Galaxy hieman vieraampaa laatua keskimääräisesti ja myös asetelmaltaan hiukan erilainen.

Guardians of the Galaxy sijoittuu kokonaisuudessaan ensimmäistä viittä minuuttia lukuunottamatta avaruuteen. Juoni rakentuu Peter Quillin (Chris Pratt) ympärille, joka "kaapataan" nuorena poikana Maasta ja josta tulee avaruuden palkkasoturien kouluttamana moinen itsestäänkin, vaikkakin elokuvan aikana häneen viitataan useimmiten lähinnä varkaana ja olemukseltaankin kaveri on melkoinen kikkailija ja hölösuu, mutta joka perinteiseen sarjakuvatyyliin omaa kuitenkin sankarin sydämen. Peter Quill, joka kutsuu itseään Star-Lordiksi, palkataan nimettömän tahon kautta varastamaan ja toimittamaan omituinen metallinen pallo, mutta kyseisen salaperäisen pallon perässä on monta muutakin tahoa. Kyseisen pallon sisällä piilee nimittäin voimakas salaisuus, jonka etenkin tarinan antagonisti Ronan the Accuser haluaa itselleen. Ronan on voimakas ja kostonhaluinen mielipuoli, joka haluaa tuhota vastustajiensa planeetan kokonaisuudessaan asukkaineen kaikkineen. Tästä saa alkunsa elokuvan tarina, johon sekoittuu pian erilaisia hämäriä hahmoja, kuten vihreäihoinen salamurhaaja Gamora, vaimonsa ja tyttärensä menettänyt järkäle Drax the Destroyer, sekä palkkionmetsästäjäkaksikko Rocket Raccoon sekä Groot. Rocket on ainoa laatuaan oleva geneettisesti manipuloitu puhuva pesukarhu, joka tuntuu rakastavan aseita ja väkivaltaa, kun taas Groot on ns. elävä puu, joka pystyy jos jonkinmoisiin temppuihin, mutta jonka ulosanti rajoittuu lauseeseen " I am Groot. " Kuulostaa äärimmäisen sekavalta, eikö?

Jos elokuvaa lähestyy vähän helpommasta kulmasta, niin ensinnäkin se on aika yksinkertainen (hyvässä mielessä) scifi-leffa, mutta toisaalta se on myös hyvin suurelta osin äärimmäisen koominen elokuva. En tiedä, olisiko toimintascifikomedia sille oikea genretys, mutta ainakin siitä saa aika hyvän kuvan. Itse en ole sarjakuvaa lukenut koskaan ja idea tuntui lähinnä yhtä omituiselta kuin The Avengers aiemmin, mutta täysin samalla tapaa tämäkin elokuva osoittautui äärimmäisen helpoksi seurattavaksi ja sen eri osa-alueet on tasapainotettu onnistuneesti Joss Whedonin parin vuoden takaisen megahitin tapaan. James Gunn ei ohjaajana ole tehnyt tähän mennessä juuri mitään ja silti hän ohjaa tämän elokuvan loistavasti samaan tapaan, kuin Joe ja Anthony Russo ohjasivat vailla suuremman elokuvan kokemusta viimeisimmän Captain American.

Guardians of the Galaxy esiintyy eduksee huumorillaan ja sitä se todellakin on täynnä. Chris Pratt pääroolissa vakuuttaa isosti ja kaverin ulosanti on tasan yhtä varmaa, kuin Lego: The Moviessa. Tässä elokuvassa hänet toki nähdään myös ihan elävänä valkokankaalla ja se tuo ison osan hahmon karismaan ja hauskuuteen. Star-Lord on melkoinen renttu ja suhteellisen urpokin, mutta kuten jo aiemmin todettua, on hänessä kaikki epätodennäköisen sankarin ominaisuudet. Toinen elokuvan humoristisimmista hahmoista on pesukarhu Rocket, jonka äänestä vastaa Bradley Cooper. Kyseisen cästäyksen johdosta huokaisin syvään elokuvasta kuullessani, sillä inhoni Cooperia kohtaan on melko valtava. Mukavasti kuitenkin Cooper hoitaa hommansa suhteellisen hyvin, eikä suorituksessa ole oikeammin valittamista. Gamoraa näyttelevä Zoe Saldana on oma perinteinen itsensä: liikkuu hyvännäköisesti ja tekee tuimia ilmeitä, mutta naisen näyttelijänlahjat jättävät silti edelleen enemmän tai vähemmän toivomisen varaa. Sama vika on vapaapainista tunnetuksi tulleella Dave Bautistalla, joka näyttelee äärimmäisen artikuloitua englantia suoltavaa ja kostonhimoista Draxia. Toki Drax on ainakin elokuvassa harvinaisen yksinkertainen hahmo ja sinällään Bautistan pökkelö esiintyminen ei sitä pilaa, vaan on täysin paikallaan. Grootille äänensä ja motion-capturen on lahjoittanut Vin Diesel ja hahmo on elokuvan hauskimpia ja ainakin ehdottomasti sympaattisin. Pahisrooleista vastaavat Lee Pace Ronanina, Karen Gillan sinisenä Nebulana, Benicio Del Toro The Collectorina, sekä pienen sivuroolin tekevä Josh Brolin superpahis Thanosina. Lee Pace on erittäin uhkaava ja vakuuttava Ronan, jolle olisi suonut paljon enemmänkin aikaa valkokankaalla. Gillan on myös mukavaa katsottavaa, mutta valitettavasti hänenkin roolinsa elokuvassa jää melko pieneksi. Brolin ja Del Toro ovat ylipäätään täysin sivuosassa tarinassa, joten heidän ns. cameonsa ovat sen sijaan jopa selitettävissä. Del Toro on jotakuinkin joka roolissa yhtä loistava omituisen olemuksensa takia. Brolinin kohdalla elokuvassa on tehty todella omituinen ratkaisu, sillä vaikka kaveri omistaa äärimmäisen jykevät kasvot, on hänen hahmonsa kasvot toteutettu kehnohkolla CGI:llä ja jäljellä on lähinnä hänen äänensä toisin kuin The Avengersin lopputekstien lyhyessä kohtauksessa, jossa Thanoksen kasvot on toteutettu prosteeseilla ja meikillä. Pieniä juttuja ehkä, mutta minua jäi ärsyttämään. Vielä enemmän se pelottaa, sillä sarjakuvia lukeneet tietävät, että Thanos on superpahis, joten kyseinen kaveri tullaan näkemään isossa roolissa tulevissa Marvel-leffoissa. Pienissä sivurooleissa vaikuttavat vielä näiden lisäksi mm. Glenn Close, John C. Reilly, Michael Rooker, sekä Djimon Hounsou ja kaikki suoriutuvat rooleistaan mainiosti.

Elokuva on tuhti paketti toimintaa ja komediaa scifimiljöössä ja se viihdyttää koko parituntisen kestonsa ja on vaikea kuvitella, että kukaan sarjakuvaelokuvista pitävä ainakaan jäisi kylmäksi millään tapaa. Mutta elokuva on myös ummikolle sopiva ja suosittelen sitä ehdottomasti moisen genren elokuvien ystäville. Itselleni elokuva oli hyvin viihdyttävä kaikinpuolin, mutta Avengersin tai uusimman Captain American viboista jäätiin silti ihan vähän jälkeen. Mutta mitäpä sellainen haittaa, kun elokuva naurattaa erittäin hyvällä tavalla jatkuvasti ja silmäkarkki on arvoltaan ysipuoli koko kestonsa ajan. Guardians of the Galaxy on täydellinen kesäleffa, jonka katson kyllä mielelläni uudelleen vielä syksyllä, talvella ja keväälläkin.

4/5

X-Men: Days of Future Past

(Saattaa sisältää spoilereita.)

Näin se on. Kesän iso sarjakuvaelokuva saapui viikko sitten elokuvateattereihin ja leffan julkistuksesta lähtien odottanut eräskin marssi katsomaan sen kiireellä jo itse asiassa pari päivää aiemmin olleeseen ennakkonäytökseen. Tarkoitushan oli kirjoittaa arvostelu elokuvasta heti sen jälkeen, mutta ensimmäisen kerran sen nähtyäni olin jostain syystä hämmentynyt. En tiedä, johtuiko hämmennys siitä, että pitkään jotain odotettuani, elokuva olikin hieman erilainen, kuin se odotus siitä. Vai oliko se sitä, että elokuva ei vastannut odotuksiani vai kenties sitä, että elokuva olikin parempi, kuin odotin? Viikon sisään en saanut vastausta asiaan itseltäni ja totesin, että pakko kai se on sitten mennä katsomaan uudelleen ja näin toisen kerran jälkeen ajatukset ovatkin huomattavasti selvemmät.

X-Men: Days of Future Past on siis uusin elokuva jo ties kuinka monen ensemble- ja sooloelokuvan kaanonissa, jotka kaikki keskittyvät mutantteihin, eli ihmisiin joiden geenit ovat harpanneet evoluutiossa eteenpäin ja sen seurauksena heille on kehittynyt erilaisia "supervoimia". Osa elokuvista on ollut hyviä, toiset kehnompia ja mahtuu mukaan tietysti ainakin yksi aivan kamalakin elokuva. DoFP kuuluu jälleen ensemble-elokuviin ja yhdistää ensimmäistä kertaa ensimmäisen trilogian hahmot jokunen vuosi takaperin ilmestyneen alkuperätarinan (First Class) hahmojen kanssa, jotka ovat siis suurimmalti osin nuorempia versioita alkuperäisten leffojen hahmoista. Ja tämänhän mahdollistaa jälleen kerran aikamatkustus.

Tarina itsessään alkaa lohduttomasta tulevaisuudesta, jossa mutantit on lähes hävitetty maailmasta Sentinel-robottien toimesta, eikä jäljellä olevilla ihmisilläkään kauhean mukavat oltavat näytä olevan. Meininki näyttää enimmäkseen keskitysleiriltä. Viimeisimpien elossa olevien mutanttien joukossa ovat alkuperäisestä kolmesta elokuvasta tutut voimakkaat mutantit kuten Professori Charles Xavier, Wolverine, Magneto ja kourallinen muita, jotka ovat joutuneet umpikujaan vastustajan kanssa, jota he eivät pysty peitota, sillä Sentinel-robotit pystyvät mukautumaan mutanttien voimia vastaan. Viimeisenä oljenkortena Xavier ja Magneto päätyvät lähettämään Kitty Pryden avustuksella Wolverinen ajassa taaksepäin nuorempaan kehoonsa ja etsimään nuoret versiot kummastakin, että he voivat estää kamalan todellisuutensa toteutumisen. Wolverine päätyy vuoteen 1973 ja tästä alkaakin melkoinen vuoristorata, joka on täynnä perinteisiä X-Men -teemoja, kuten vapaus, pelko, viha ja toivo. 

Voi olla, että parin vuoden takainen The Avengers teki minulle tepposet Days of Future Pastin suhteen, sillä kyseisen leffan ja tämän elokuvan trailerin nähtyäni odotin ilmeisesti jotain aivan muuta. Elokuvan ohjaaja Bryan Singer mainosti DoFP:tä suurimpana X-Men -elokuvana tähän asti ja se on toki totta, mutta eri tavalla kuin itse luulin. Siinä missä The Avengersin suuruus on täyteenladattuja överitoimintakohtauksia ja pieniä taukoja sitä tasapainottamaan, on Days of Future Pastin suuruus sitä, kuinka tarina tapahtuu kahdessa eri ajassa samanaikaisesti ja kuinka tiettyjen hahmojen kehitykseen panostetaan voimalla. Toki tämäkin elokuva sisältää muutamat todella näyttävät toimintakohtaukset, mutta draamalla on elokuvassa paljon enemmän sijaa, kuin toiminnalla.

Tarina nojaa hyvin suurelta osin nuoren Charles Xavierin (James McAvoy) matkaan epätoivosta kohti jotain parempaa Wolverinen (Hugh Jackman) avustuksella ja matkaan antavat oman suuremman tai pienen panoksensa useat hahmot, merkittävimpinä nuori Magneto (Michael Fassbender) ja Mystique (Jennifer Lawrence). Kuten aiemmin mainitsin, elokuva keskittyy hahmonkehitykseen ja draamaan toimintaa enemmän ja siinä mitataan näyttelijöiden uskottavuutta sen sijaan, että Chris Hemsworth ja Robert Downey Jr. heittelevät Joss Whedonin one-linereita toisilleen jatkuvan toiminnan keskellä. James McAvoy on elokuvan kantava voima ja tekee erittäin hyvän ja uskottavan roolin miehenä, joka on menettänyt liikaa. Hahmoa on mielenkiintoista seurata ja sen tunne välittyy valkokankaan toiselle puolelle. Jackman on jälleen mies paikallaan Wolverinena, miehenä jonka ilmeistä ja puheesta välittyy se fiilis, että " ihan sama ", mutta jonka empatia ja potentiaali kumpuavat hyvin voimakkaina pintaa syvemmällä. Jennifer Lawrence on osittain tarinan keskiössä mutanttina, jonka geenit mahdollistavat tappajarobottien synnyn ja oman epävarmuutensa vankina. Lawrence tuo ihan hyvin Mystiquen fyysisyyden valkokankaalle, mutta jotakin hahmon syvyydestä jää silti puuttumaan, sillä siinä missä Rebecca Romjin-Stamosin näyttelemän Mystique oli äärimmäisen voimakas ja itsenäinen hahmo ensimmäisessä kolmessa elokuvassa, on Lawrencen versio vähän teinimäinen ja hölmö. Se sopi hyvin First Classiin, mutta ei niinkään tähän elokuvaan.

On hyvin mielenkiintoista, että vaikka pidän Michael Fassbenderistä erittäin paljon näyttelijänä, niin hän on näyttelijöistä varmaan elokuvan suurin heikoin lenkki. First Classissä Fassbender teki mainiota työtä nuorena ja vihaisena selviytyjämutanttina, jonka viha ihmiskuntaa kohtaan oli aikalailla tapissaan. Se sopi tarinaan ja elokuvan kontekstiin. Ongelma vain DoFP:n kohdalla on se, että valkokankaalla nähdään myös Sir Ian McKellen ja hänen alkuperäinen versionsa Magnetosta. Siinä missä James McAvoy ja Sir Patrick Stewart tuovat hyvin vakuuttavasti esiin hahmonsa aikajanan ja muutokset, minun on todella vaikea nähdä sitä Fassbenderin ja McKellenin hahmojen välillä. Osa syystä on varmasti toki myös sarjakuvissa, sillä Magneto on ehkä parhaita esimerkkejä sarjakuvapahiksesta, joka ei lopulta ole edes pahis. Hän paljon kärsinyt hahmo, joka koittaa edistää ja auttaa omanlaisiaan hinnalla millä hyvänsä. Magneto on häikäilemätön hahmo monessa mielessä, mutta McKellenin suoritukset ovat aina tuoneet myös esiin hahmon empaattisen ja hyvän puolen ja sitä Fassbender ei onnistu jostain syystä tavoittamaan. McKellenin kasvoilla ei välttämättä tässä elokuvassa nähdä montaa ilmettä, mutta ne kaikki välittävät surua, katkeruutta, omistautumista ja tietynlaista epäitsekkyyttä. Fassbenderin ilmeet ja hahmon valinnat elokuvassa eivät oikeastaan ilmennä, kuin vihaa, äärimmäistä katkeruutta, kylmyyttä ja itsekkyyttä. Hahmossa oli nähtävissä pieniä toivon pilkkeitä First Classissä, mutta jostain syystä ne on jätetty tässä elokuvassa miltei olemattomiin.

 

Muutoin elokuvan näyttelijät ovatkin sitten lähinnä lyhyissä sivurooleissa. Ne roolit toki esiintyvät useampaan otteeseen elokuvan aikana, mutta lähes dialogittomina ja yleensä taisteukohtausten yhteydessä. Näytteleminen on siis kyllä hyvää kautta linjan, mutta toisten hahmot ja näyttely tukevat elokuvaa ja sen tarinaa huomattavasti paremmin, kuin toiset.

No sitten se toiminta. Sitä on pariin otteeseen elokuvan aikana ja se ei kyllä jätä kylmäksi. Itse asiassa siinä suhteessa Days of Future Past on isointa ja siisteintä X-Meniä tähän asti. Erikoisefektit ovat kautta linjan erittäin hyvännäköistä katseltavaa ja meininki tuntuu penkissä asti. Mainittakoon myös, että CGI:llä toteutetut Sentinel-robotit ovat aika pelottavia, paitsi se päästä ammuttava tulisäde oli vähän hölmö, mutta muuten liike ja ulkonäkö ovat kyllä oikein paikallaan. Mutanttien erityisvoimat ovat tässä elokuvassa eniten esillä ja niistä ei kyllä pahaa sanottavaa tule mieleen. Erityisesti tykkäsin Blink -nimisen mutantin portaalikyvystä, joka näyttää elokuvassa aika mahtavalta.

Bryan Singer on onnistunut luomaan kyllä todella viihdyttävän, mutta myös tarinallisen elokuvan ja sitä kyllä seuraa sen parituntisen ajan hyvin mielellään, mutta olisin todella kaivannut panostusta tiettyihin elokuvan tarinallisiin aspekteihin, joista osan mainitsin jo aiemmin. Minun mielessäni herää lähinnä kysymys, että kun nykyään tehdään kerran jo niitä 2,5-3 tunnin elokuvia, niin mikset sinäkin rakas Bryan voinut vain ottaa ja käyttää näin monimutkaisen tarinan kertomiseen enemmän aikaa? Olisit voinut korjata aikaisempien elokuvien jatkumovirheitä, käyttää enempää aikaa muihinkin elokuvan hahmoihin ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan poistuin teatterista kummallakin kertaa tyytyväisenä siihen, mitä olin nähnyt, mutta varsinkin ensimmäisen jälkeen minulla oli kevyt pettymyksen maku suussa. Ehkä se johtuu juurikin siitä, että The Avengers ja Nolanin Batman-trilogia ovat nostaneet riman aika korkealle sarjakuvaelokuvien suhteen. Eikä se johdu niiden yksittäisistä ominaisuuksista, vaan kautta linjan toimivasta ja koherentista kokonaisuudesta. The Avengers on toimintapainotteista ja nopeaa, mutta se tekee sen tyylillä ja panostaen. Nolanin trilogia taas panostaa voimalla draamaan ja onnistuu loistavasti. Ehkä pieni pettymykseni DoFP:hen johtuu jotenkin niistä pienistä asioista, jotka olisi voinut tehdä paremminkin. Mutta onhan Singerillä toki aikaa vielä korjata niitäkin, vuodelle 2016 on nimittäin jo ilmoitettu tulevan X-Men: Apocalypse, joka sisältää sarjakuvahahmoinhokkini Apocalypsen, tuon Teräsmiestäkin tylsemmän hahmon.

Mutta älkää käsittäkö väärin. X-Men: Days of Future Past on hyvin laadukas sarjakuvaelokuva ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille hyvän elokuvan ystäville. Sarjakuvaelokuvafaneillehan se on tietysti pakko katsoa. Eikä se sillä tavalla kylmäksi jätä lainkaan, päinvastoin.

3½/5

Edge of Tom Cru...eiku Tomorrow

Tom Cruise, tuo kaikkien Hollywood-elokuvien katsojien suosikki tai inhokki. Se suhteellisen pienikokoinen skientologi, sekopää ja mitä näitä nyt on. Jostain syystä Cruisen Tomppa tulee esiin puheissa lähes aina sekopäisyytensä kautta, mutta itse puhun miehestä lähes aina siksi, että kaveri on jotakuinkin aina yhtä luotettava ja vakuuttava näyttelijä. IMDb:tä selatessani ei liiaksi nouse esiin elokuvia viimeisen 10-15 vuoden ajalta ainakaan, jossa mies olisi ollut huono. Elokuvat itsessään ovat voineet olla keskinkertaisia tai mitä vain, mutta mies itse pitää lähes aina tasonsa korkealla. Ja se taso on siis yleensä karismaattisen protagonistin rooli, vaikka mitään suuria venytyksiä ei niissä rooleissa yleensä nähdäkään. Niitä etsiessään kannattaa tutustua elokuviin kuten Collateral, Tropic Thunder ja Born on the Fourth of July. Kesän 2014 Cruise -annoksen tarjoilee Doug Limanin ohjaama scifi-häsmäkkä Edge of Tomorrow, jonka kävin juuri äsken katsastamassa.

Edge of Tomorrow kertoo tarinan vastenhakoisesta majurista, joka päätyy ikävällä tavalla rintamalle sodassa muukalaisia vastaan, jotka ovat vallanneet suurimman osan Eurooppaa. Traileri tarjoilee jo tietoa siitä, että elokuvan pääjippo on se, että Majuri William Cage tulee kosketuksiin muukalaisten kanssa, jonka jälkeen hän joutuu elämään saman päivän uudelleen ja uudelleen ja hänen kuollessaan päivä käynnistyy aina uudelleen alusta. Tarinaan liittyy olennaisesti myös aiemmin saman kokenut naissotilas Rita Vrataski ja joukko britti- sekä jenkkisotilaita, joiden miellyttävyyden taso vaihtelee ärsyttävästä vähän vähemmän ärsyttävään, tosin tarkoituksellisesti.

Viimevuotinen Oblivion oli mielestäni vallan mainio sci-fi -pläjäys ja se oli mielestäni mainiosti tahditettu, siinä oli kiva tunnelma ja visuaalisuus oli harvinaisen miellyttävää. Elokuva ei välttämättä ollut mikään mullistava, mutta äärimmäisen viihdyttävä. Niinpä odotin Edge of Tomorrowlta aika paljon, sillä sen traileri ja lähtökohtainen idea vaikuttivat minusta oikein mielenkiintoisilta. Ja kyllä Edge of Tomorrowkin viihdytti, sen katseli oikein mielellään lävitse, nauroi välillä, säikähteli ja seurasi melko perinteistä action-juonta ripauksella jotain romanssin tapaista. Mutta jotenkin elokuvan jälkeen minulla oli tyhjä olo. Yleensä katsoessani leffan, pystyn sanomaan jos se miellytti, ärsytti, tuotti pettymyksen tai mitä ikinä, mutta Edge of Tomorrow on pitkästä aikaa elokuva, joka ei oikein jättänyt minkäänlaista oloa. Se tuli, sen kävi katsomassa ja ulos tullessa ei oikein osaa osoittaa sormella mitään siitä, mikä olisi herättänyt erityisiä tunteita.

 

Kyllä, Tom Cruise on edelleen se sama luotettava protagonisti ja pelkästään Tompan karisma kantaa elokuvan kuin elokuvan lävitse sen kahden tunnin, mutta mitä muuta elokuvassa oli? Muukalaiset ovat iso osa kyseistä elokuvaa, paitsi että eivät ole. Niitä ei turhan usein valkokankaalla lopulta nähnyt ja silloinkin ne tuottivat kevyen pettymyksen, siis siinä mielessä, että vaikka ne olivat lähtökohtaisesti mielenkiintoisia, puuttui niistä lopullinen persoonallisuus ja uniikki luonne täysin... pääalienista puhumattakaan. Odotin kovasti Emily Bluntin bad ass -roolia " Full Metal Bitchinä ", koska hän itse kuvasi haastatteluissa sitä juuri kovisrooliksi, mutta aika vaisu kovisrooli se lopulta oli, vaikka Blunt ihan hyvin näyttelikin. Muistiin jollain tavalla jääviä hahmoja ovat Bill Paxtonin ärsyttävä Vääpeli Farell ja vähintäänkin yhtä raivostuttava Kenraali Brigham, jota Brendan Gleeson onnistuneesti näyttelee. Muuten näyttelijöitä ja hahmoja ei elokuvan jälkeen muista käytännössä ollenkaan.

Visuaalisuuden voisi kuvitella tällaisessa elokuvassa olevan tärkeä ja iso osa ja osittain Edge of Tomorrow näyttää kyllä ihan hyvältä ja ainakaan se ei ole täyteen ängettyä CGI-tuubaa ja jopa alienit näyttävät kuitenkin sillä tavalla hyvältä. Vaan eipä se visuaalisuuskaan silti kovin erityisellä tasolla ole. Exo-puvut näyttävät hiukan hölmöiltä ja päähän jää lähinnä hohtava muukalaisveri ja hiekka. Ja välissä parit pimeät viemärit ja lato... niin ja tietysti armeijan tukikohta ja elokuvan ainoa hölmö CGI-osuus, eli liikkuvat alieneita jäljittelevät kourat. Siinäpä se sitten olikin.

Minua vähän harmittaa, että Edge of Tomorrown meriitit lepäävät lähes yksinomaan Cruisen harteilla, sillä luulisi Doug Limanin luovan jotain mieleenpainuvampaa edes viihdyttävässä muodossa. Mies on kuitenkin ohjannut aiemmin esimerkiksi ensimmäisen Bourne-leffan ja allekirjoittaneen mielestä varsin viihdyttävän (joskin vähän hölmön ja kornin) Mr. & Mrs. Smithin. Mutta eipä tätä elokuvaa katsoessa erityisesti ohjaamista miettinyt. Ihan hyvin tasapainotettua actionia ja ripaus huumoria, mutta persoonallisuus... missä se oli?

Älkää toki käsittäkö väärin. Kyllä Edge of Tomorrow oli ihan toimivaa toimintaa popcorn-kipollisen tai kilon karkkipussin kanssa nautittavaksi. Se tarjoaa kaiken sen, mitä perinteisen 2000-luvun Hollywood-actionin kuuluukin ja on se paljon viihdyttävämpi, kuin mitään, mitä Michael Bay tekee, mutta sitä ei mitenkään erityisesti meriitiksi voi sanoa. Ehkä odotin liikaa elokuvalta tai sitten se ei vain oikein ollut kummoinen, mutta luokittelen tämän pätkän lokeroon " kerran tai kaksi katsottava, mutta that's it. " Suosittelen alimman yhteisen nimittäjän action-/scifi-leffojen ystäville.

2½/5

The Amazing (?) Spider-Man 2

 (Voi sisältää muutamia spoilereita)

Muistan keskustelleeni ystävieni kanssa vuosien mittaan monta kertaa siitä, kuinka eri elokuviin "täytyy" suhtautua eri tavoin saadakseen niistä irti kaiken mahdollisen. Siinä missä monet ystäväni nauttivat lähinnä tietynlaisista elokuvista ja jopa niissä keskittyvät aina esimerkiksi siihen, kuinka realistinen elokuva on ja kiinnittävät huomiota mitä pienimpiin epäkohtiin, itse olen vuosien mittaan opetellut tai oppinut suhtautumaan jokaiseen elokuvaan omalla tavallaan niin, että huonokin elokuva saattaa monesti viihdyttää minua. Totta kai eniten nautin elokuvista, jotka haastavat minua ajattelemaan ja joissa näyttelijäsuoritukset, ohjaus tai muu on täysin kohdallaan, mutta minulle on yhtälailla tärkeää osata nauttia elokuvista, joissa ei lopulta ole logiikan häivääkään, tai jotka perustuvat lähinnä sille iänikuiselle kosto-teemalle. Yksinkertaisuudessaan katson vaikkapa Christopher Nolanin elokuvia, jos haluan ajatella ja jos haluan lähinnä viihtyä, niin katson Steven Seagalia jollain hänen kostoretkistään...

...Tai melkein mitä tahansa sarjakuvaelokuvaa. Olen äärimmäisen kiinnostunut sci-fistä ja fantasiasta, joten lienee sanomattakin selvää, että sarjakuvat ja niistä tehdyt elokuvat purevat minuun ja voimalla. Viimeiset viitisentoista vuotta ovatkin olleet melkoista ilotulista valkokankaalla, kun Marvelin ja DC:n sarjakuvasankarit ovat jatkuvasti nousseet koittamaan viihdytyskykyään katsojien edessä ja jotkin niistä pätkistä todella ovat onnistuneet, kun taas vähän liiankin monet ovat epäonnistuneet.

Kun ensimmäistä The Amazing Spider-Maniä alettiin tekemään, olin hämmentynyt. Elokuvasarja, joka viimeistä (varsin kammottavaa) osaansa oli varsin onnistunut, buutattiin yhtäkkiä täysin uusilla näyttelijöillä ja ohjaajalla. Noh, buuttaaminen on nykyään Hollywoodin tunnetuimpia konsepteja tai sitten vain remakejen tekeminen, mutta se mitä en tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt on se, miksi buuttaus ja remaket kohdistetaan elokuviin, jotka on tehty 5-10 vuoden sisällä (okei, en ymmärrä niitä yleensä muutenkaan). Avoimin mielin kuitenkin katselin ensimmäinen Hämiksen, mutta jouduin valitettavasti pettymään kovin. Hahmo, josta Tobey Maguire (ilmeistään huolimatta) oli tehnyt pidettävän ja uskottavan, oli ensimmäisen elokuvan ajan kateissa ja niin oli miltei kaikki muukin hohto ensimmäisen trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. Kun toinen osa alkoi häämöttää, en ollut lainkaan kiinnostunut. Kuitenkin hyvinkin visuaaliset trailerit ja näyttelijävalinnat saivat minut kuluttamaan yhden 7,50 euroa päivänäytökseen siinä toivossa, että ainakin luvassa on jotakin visuaalisesti kovin viihdyttävää.

Elokuvan juoni on sitä perinteistä höttöä: Peter Parker nappailee roistoja ympäri kaupunkia, ongelmoi teinimäisesti suhteessaan, jostain raosta putkahtaa pahis... ja toinen... ja kolmas... ja... Olikohan niitä enemmän? Noh, joka tapauksessa tarinan pääpaino on siinä, kuinka Hämähäkkimies kohtaa jonkun itseään voimakkaamman, samalla kun hän yrittää saada selville vanhempiensa kohtalon ja tapaa pitkästä aikaa lapsuudenystävänsä, joka jakaa jotakuinkin samanlaisen taustan vanhempiensa suhteen. Mutta harvemminpa sarjaelokuvat jaksavat varsinkaan kirjoitettuna juonellaan hämmästyttää. Toiset niistä tosin tuovat tunteen paremmin valkokankaalle, jossa kummatkin uudet Hämikset valitettavasti epäonnistuvat. Ensinnäkin The Amazing Spider-Man 2 jatkaa täysin samaa linjaa ensimmäisen osan kanssa tehden Peter Parkerista edelleen lähinnä käsittämättömän ärsyttävän kuittailijan ja olemuksineen. On todella vaikea suhtautua elokuvaan, jossa päähahmo on sen epäsympaattisin hahmo. Vaikka Peterin vanhemmat yrittävät pedata kovasti sitä " voi toista... " -fiilistä katsojalle, niin ei se siinä onnistu missään kohtaa, vaan ainoat elokuvan sympatiat ovat lähinnä elokuvan "pääpahiksen" ja Parkerin tyttöystävän, Gwen Stacyn puolella. Jopa Harry Osborn on sympaattisempi hahmo, kuin Andrew Garfieldin esittämä Hämähäkkimies, mutta mukaudunpa siis tilanteeseen ja yritän nauttia elokuvan muista ominaisuuksista.

Juoni ja päänäyttelijä ovat siis poissa pelistä, ehkä siis suuntaan katseeni ensimmäiseksi pahiksiin, jotka sarjakuvaelokuvissa näyttelevät luonnollisesti suurta osaa ja se onkin ensimmäinen alue, jolla The Amazing Spider-Man 2 onnistuu kohtuullisen hyvin. Jamie Foxx on välillä käsittämättömän hyvä ja välillä käsittämättömän rasittava näyttelijä ja kakkos-Hämiksessä hän onnistuu jälleen mainosti, joskin efektien avittamana. Onnettomuuden seurauksena sympaattinen ja vähän yksinkertainen Max Dillon muuttuu supervoimakkaaksi Electroksi, joka pystyy kontrolloimaan sähköä ja siinä ohessa menettää hyvin pitkälti järkensä ja haluaan pakkomielteisesti tappaa Hämähäkkimiehen. Foxx onnistuu olemaan ensin hyvin sympaattinen ja hellyyttävä ja myöhemmin juuri oikealla tavalla pahis, vaikka tokikaan mihinkään äärisuorituksiin ei venytäkään (ei siis minkäänlaista pelkoa herrat Ledger ja Hiddleston). Vielä mielenkiintoisempi ja vakuuttavampi on nuoremman sukupolven Dane DeHaan Harry Osbornin roolissa ja häneltä elokuvassa nähdään ylivoimaisesti paras roolisuoritus koko elokuvassa. Tämä ei toki ole kovinkaan yllättävää, mikäli DeHaanin elokuvia on nähnyt (suosittelen erityisesti Chroniclea), mutta aina yhtä miellyttävää. Ero on tosin siinä, että mies on aivan loistava jo paljon ennen, kuin hänestä tulee edes varsinaisesti pahis. Ehkä vähän harmittavammin hänestä tulee huonompi ja jonkin verran camp-henkinen, kun hänestä myöhemmin tulee jotakin muuta. Valitettava muutos, mutta onneksi DeHaan nähdään suurimman osan elokuvasta Harrynä. Se, miksi elokuvaan on ängetty vielä Paul Giamattin Rhino, on minulle täysi mysteeri. Jotenkin kyseinen liittyy ilmeisesti trilogiaksi venyttämiseen ja niin edelleen, mutta hahmo on täysin turha, eikä viihdytä millään tavalla, joten... miksi?

Kuten aiemmin jo sanoin, trailerit vakuuttivat minut visuaalisuudellaan, vaikkakin CGI:n määrä jälleen kerran herätti isosti kysymyksiä. On väsyttävää katsella elokuvia, joiden CGI-hahmot ovat täysin epäuskottavia ja näyttävät lähinnä räsynukeilta, joten olin vähintäänkin huolestunut, miltä kaikki näyttäisi kakkos-Hämiksessä. Ilahtuneena sain kuitenkin huomata, että visuaalisuus todella toimi kyseisessä elokuvassa. Vahvasti efekteihin pohjaava Electro ja hänen sähkötemppunsa ja pelkkä Hämähäkkimiehen seuraaminen on suurimman osan ajasta uskottavaa ja hyvännäköistä ja elokuvasta on siinä mielessä helppo nauttia sen jättimäisen popcorn-kipon kanssa. Ainoa isompi facepalmin paikka on Rhinon esiintyminen elokuvan loppupuolella, joka oli ainakin minulle melkoinen riman alitus, mutta ei sen niin väliä, kun muukaan elokuva ei mikään mestariteos ollut.

Kaiken kaikkiaan The Amazing Spider-Man 2 oli elokuva, johon suhtauduin ennakolta niin, että odotin siltä pelkkää aivotonta viihdyttävyyttä. On siis melko valitettavaa, jos niin pienillä odotuksilla joutuu pettymään. Ajattelin nimittäin, että ehkä ensimmäisen elokuvan idioottimaisuuksista olisi opittu ja tehty asioita paremmin, mutta valitettavasti parannukset jäivät kovin vähiin. Nautin kyllä elokuvan visuaalisuudesta ja pahisnäyttelijöistä, sekä ajoittaisesta äänisuunnittelusta (vaikkakaan en ymmärrä, miksi ihmeessä Electron flippaamiseen piti saada lyriikat, kun pelkkä musiikki ja tehosteet olisivat olleen paljon tehokkaampia), mutta päänäyttelijän ja -hahmon rasittavuus, ohjauksen ja käsikirjoituksen kehnous ja vain yleinen keskinkertaisuus saivat minut jälleen ikävöimään Raimin alkuperäisen trilogian (no okei, ei sen kolmannen osan) fiilistä. Ei The Amazing Spider-Man 2 mikään huonoin sarjaelokuva ole, ei se edes lähellä, mutta se suoriutuu silti kovasti alle sen, mitä sopii odottaa ja se harmittaa. Toki elokuvaa voi suositella aivottomien mättöjen ystävälle ja vain yleisesti sarjaelokuvia katsovalle, mutta minulle se ei tarjonnut kuin yhden katsomiskerran (ja omituisimman lopputeksti-kohtauksen ikinä), jonka jälkeen tuumasin lähinnä, että " no jooh.. "

2 / 5

Millainen on oikeasti hyvä näyttelijä?

Näyttelijöitä on maailma täynnä. Metodia ja normaalia, miestä ja naista, lasta ja aikuista ja heitä on jokaisesta kulttuuritaustasta. Tämä luo tietenkin myös väistämättä todellisuuden, jossa taidon ja lahjakkuuden skaala on laajempi, kuin kukaan pystyy edes mitata. Yhdestä ääripäästä löytyvät Salattujen elämien kaltaisten saippuatuubien pökkelöt, jotka eivät osaisi näytellä edes itseään, saatika tuoda ruutuun uskottavaa hahmoa, ellei rooli olisi planeetan elottomin ja tyhmin robotti. Toisesta ääripäästä löytyy monesti metodinäyttelijöitä, jotka kykenevät uskomattomiin muutoksiin ja saavat katsojan todella unohtamaan näyttelijän ja näkemään sen sijaan vain hahmon. Ja kyseisenjanan välimaastosta löytyvät sitten kaikki mahdolliset muuttujat ja välimallit, perusnäyttelijät ja niin edelleen.

Itseäni on kovin monesti hämmentänyt tiettyjen Hollywood-näyttelijöiden suoranainen palvonta ja yliarvostus, vaikka omiin silmiini kyseiset tyypit lähinnä toistavat omia maneerejaan elokuva toisensa perään. Toki on hienoa, että kyseiset näyttelijät ja näyttelijättäret tuovat katsojalle aina luotettavan ja vahvan roolisuorituksen, mutta mielestäni on outoa listata kyseisiä ihmisiä alansa parhaisiin. Jos itse mietin hyvän näyttelijän ominaisuuksia, niin kaksi tärkeintä niistä ovat muuntautumiskyky ja saada yleisö vielä uskomaan jokaiseen luotuun hahmoon. Vaikka Pacinon huutokohtaukset viihdyttävätkin elokuvissa useimmiten ja Robert De Niron ainainen bad guy -coolius on tosiaan aina viileää, niin kyseisiltä arvostetuilta näyttelijöiltä puuttuu ainakin myöhemmiltä vuosilta miltei täysin kyky näytellä mitään muuta. Liekö syynä typecasting, vaiko vain lahjojen riittämättömyys, sitä en uskalla lähteä arvailemaan, mutta itse mieluummin listaan näyttelijät arvojärjestykseen juuri noiden mainitsemieni piirteiden perusteella ja listaanpa tähän nyt ainakin muutaman kovasti arvostamani:

Edward Norton

Täytyy sanoa, että kun puhutaan hyvistä näyttelijöistä, niin 9 kertaa 10:stä Edward Norton pomppaa ensimmäisenä mieleen ja siihen ei sekunnin sadasosaa kauempaa mene. Norton nousi ensin esiin vähintäänkin jäätävällä roolisuorituksella elokuvassa Primal Fear ja myöhemmin jäi kaikkien mieleen ikuisuudeksi uusnatsi Derek Vinyardina American History X:ssä. Norton on malliesimerkki näyttelijästä, joka taipuu laajaan skaalaan erilaisia rooleja ja kykenee näyttelemään limaisia pahiksia (The Italian Job), todella pelottavia hahmoja (AHX), sekä sympaattisia ja vahvoja hyviä hahmoja (Red Dragon, 25th Hour). Norton on sekä vahva pää-, että sivuroolinäyttelijä ja tuo elokuvaan kuin elokuvaan vahvan tukipilarin. Näyttelijä, joka jo yksinään tekee elokuvasta yleensä paremman.

Christian Bale

Christian Bale on kuulunut suosikkeihini jo pitkän aikaa ja Nortonin tapaan edustaa äärimmäisen muuntautumiskykyistä näyttelijäkuntaa, vaikka väliin on toki mahtunut muutama enemmän maneereihin perustunut roolikin, mutta annettakoon se anteeksi. Bale tuli tunnetuksi Hollywoodissa jo nuorena poikana ja jatkoi teini-iän lävitse aikuisuuteen esiintymällä elokuvissa, jotka ilmeisesti ainakin jenkkien mieliin ovat jääneet. Itse en valitettavasti ole nähnyt esimerkiksi Empire of the Sunia, jossa Bale näytteli nuorena ja joka ilmeisesti on aika vaikuttava rooli. En myöskään ole edelleenkään nähnyt Balen "läpmurtoroolia" American Psychossa, mutta jo pelkät klipit ja kuvat kertovat sen, mitä jokainen elokuva, jota olen häneltä nähnyt: rooliin uppoudutaan täysin ja annetaan sille kaikki. Balen kohdalla fyysiset muutokset ovat aivan huikeita The Machinistin terveellisen rajamailla esiintyvästä laihuudesta uuden Batman -trilogian hyvän kunnon kautta American Hustlen lihavuuteen. Mutta Christian Bale on hahmonsa myös kaikella muulla tapaa: puhe, olemus ja käyttäytyminen ovat vain melkein joka elokuvassa aivan omanlaisiansa. Tämä mies kykenee myös suoriutumaan niin pahisrooleista (American Psycho, Shaft), kuin vahvoista hyvisrooleista (The Dark Knight Trilogy, Reign of Fire) ja kaikista siltä väliltä.

Kevin Spacey

Vaikka Kevin Spaceyn roolit ovat Nortonia ja Balea samankaltaisempia useasti, niin hän on silti luonut niin unohtamattoman erilaisia hahmoja, että mies on pakko listata parhaisiin näyttelijöihin ilman kyseenalaistuksia. Kevin Spaceylle tyypillinen rooli sisältää tiettyä ylimielisyyttä ja neljännen seinän rikkovaa älykkyyttä, mutta vuosien saatossa miehen on voinut nähdä tuikitavallisena ja moniulotteisena perheenisänä American Beautyssä (josta hän sai Oscar-pystin), linkuttavana pikkurikollisena (josta myös Oscar-pysti), voimakkaan vastavoimana Samuel L. Jacksonille The Negotiatorissa, sekä tähän päivään mennessä parhaimpana pahiksena, mitä olen koskaan nähnyt elokuvassa Se7en. Viimeisenä mainittu rooli on vain jäätävin koskaan ja peittoaa vakuuttavuudessaan jopa Anthony Hopkinsin Hannibal Lecterin ja Heath Ledgerin Jokerin. Nyttemmin Spaceyn voi nähdä House of Cardsissa Netflixissä, joka roolina on jälleen silkkaa neroutta, vaikka itse sarjaan en itse lämmennytkään. Toivoa sopii vain, että muutamaan kertaan Sam Mendesin kanssa yhteistyötä tehnyt näyttelijä löytäisi itsensä jonakin päivänä Bond-pahiksena.

Guy Pearce
 

Edelleen pelottavan vähälle huomiolle jäänyt britti/aussi Guy Pearce kuuluu myös kirjavavuuteen kykenevien näyttelijöiden kastiin. Jos rosoista protagonistia haetaan elokuvaan, on tämä mies kyllä aina enemmän kuin paikallaan, eikä edes samanluontoisessa roolissa oikein esitä minkäänlaisia merkittäviä maneereja. Pääroolit elokuvissa Memento, The Proposition ja L.A. Confidential ovat todella erilaisia, vaikka lähtökohta tietyssä mielessä on hyvin sama. Guy Pearce on tämän lisäksi ehkä Hollywoodin vakuuttavimpia pahisroolien vetäjiä ja onnistuu niissäkin aina luomaan täysin erilaisia hahmoja, mutta yksi yhteneväisyys niiden välillä on: ne todella tuntuvat pahiksilta. Näistä loistavia esimerkkejä ovat suoritukset esimerkiksi Lawlessissa ja Iron Man 3:sessa. Pearcen roolit ovat useimmiten niin herkullisen moniulotteisia ja hämärtävät hyvän ja pahan rajat, että niitä seuraa samalla innolla, kuin hyvää Game of Thronesin jaksoa. Ehdottoman loistava näyttelijä.

Arnold Schwarzenegger

Trolololololololololol.

Matthew McConaughey

Tämän listan varmaan "mielenkiintoisin" näyttelijä on Matthew McConaughey, jonka uran alkupuoli on ollut täynnä lähinnä romanttisia komedioita tai muuten vain kaverin harvinaisen komeaa ulkokuorta hyödyntäviä rainoja, joiden nimiäkään kukaan ei oikein muista. Kuitenkin varsinkin viime aikoina McConaughey on noussut sellaisella vauhdilla parrasvaloihin, että ainakin omille kasvoilleni on useampaankin kertaan jäänyt hölmistynyt ilme. A Time to Kill on varmaan ensimmäinen elokuva, joka McConaugheyltä on minut vakuuttanut, joskin hän on siinä itselleen hyvin tyypillisessä protaginistin roolissa etelä-aksentteineen (jonka hän toisti lähes identtisesti Amistadissa), mutta Reign of Fire on elokuva, joka on suoraan sanoen syöpynyt mieleeni muuntautumiskyvyn ja näyttelemisen puolesta. Kyseisessä elokuvassa McConaughey on kalju ja kostonhaluinen lohikäärmeenmetsästäjä tulevaisuuden Englannissa ja presenssi on vähintäänkin vakuuttavaa luokkaa. Mutta viimeisen muutaman vuoden aikana mies on tehnyt vahvoista roolisuorituksista yhtäkkiä tavaramerkkinsä. The Lincoln Lawyer, Killer Joe ja Mud ovat kaikki keränneet huomiota hyvin positiivisesti ja ensimmäisen niistä pystyn itsekin sen nähneenä allekirjoittamaan. Itselleni ja varmasti monelle muulle uskon McConaugheyn lahjakkuuteen kuitenkin sinetöi toinen päärooleista tv-sarjassa True Detective. Rust Cohle on yksi vahvimpia ja karismaattisimpia hahmoja, joita olen itse ikinä katsonut ja vaikka sarjan käsikirjoituksella ja tyylillä on varmasti paljon vaikutusta, niin näyttelijää hahmon takana ei pysty tarpeeksi arvostamaan roolisuorituksestaan. Ai niin ja nappasihan McConaughey tänä vuonna myös sellaisen varsin merkityksettömän Oscar-patsaan elokuvasta Dallas Buyers Club. Itse en ole kyseistä elokuvaa vielä nähnyt, mutta ainakin fysiikan puolelta kaveri on siihenkin jälleen panostanut todella paljon ja vaikka Oscareista voi olla mitä mieltä hyvänsä, niin tuskinpa McConaughey on sitä ihan tyhjästä saanut. Vielä kun sen aksentin saisi edes joskus pudotettua pois, vaikkei siihen enää huomiota oikein kiinnitäkään.


Niin... ja sitten se most obvious kaksikko Hollywoodin iloisesta ympäristöstä:

Daniel Day-Lewis ja Gary Oldman

Vähemmän yllättäen listan kärkikaksikko tulee Englannista, jossa lahjakkuus tunnetusti on hiukan eri levelillä. Daniel Day-Lewis on kolminkertainen Oscar-voittaja, joka tunnetaan metodinäyttelemisestään ja rooleilleen täydellisestä omistautumisesta, jonka kyllä näkee sitten myös joka kerta suorituksista. There Will Be Blood (josta elokuvana en itse tosin pidä), My Left Foot ja Lincoln ovat kaikki elokuvia, joissa Day-Lewisin näytteleminen on vaan niin vakuuttavaa, että se imee katsojan täysin mukaansa. Huvittavinta on, että miehen vähemmän palkitut roolit ovat täysin yhtä karismaattisia ja vahvoja. Day-Lewis on aivan loistava protagonisti, mutta itselleni hän on sitäkin parempi pahis, joista todisteina ovat kyseinen There Will Be Blood ja Gangs of New York. Day-Lewisin lahjakkuutta on vaikea kuvailla monipuolisuudessaan, joten en osaa muuta sanoa kuin, että katsokaa kaverin elokuvia ja todetkaa se itse.

Day-Lewisin kanssa täysin samalle viivalle on itsensä nostanut jo useamman vuosikymmenen ajan Gary Oldman, joka tunnetaan parhaiten Hollywoodin luottopahiksena, mutta joka on viimeisen vuosikymmenen ajan siirtynyt koko ajan enemmän ja enemmän protagonistin rooleihin. Siinä missä Day-Lewis nähdään valkokankaalla harvemmin, Oldman ei liiaksi taukoa elokuvien välillä pidä ja esiintynyt yhdessä jos toisessakin pätkässä ja jokainen rooli on erilainen. Leon, The Fifth Element ja Book of Eli ovat kaikki (varsinkin ensimmäinen) täydellisiä roolisuorituksia antagonistina, kun taas The Dark Knight Trilogyn, Harry Potter-sagan ja Tinker, Tailor, Soldier, Spy:n ovat täydellisiä roolisuorituksia protagonistina. Gary Oldman tuo vakuuttavan hahmon jokaiseen elokuvaan ja häntä on aina mielenkiintoista katsoa valkokankaalla.


Hollywood on pahamaineinen noin miljoonasta eri asiasta, mutta yksi ärsyttävimmistä piirteistä todella on kunnollisten naisroolien puute. Hollywoodissa tasan varmasti on lahjakkaita naisnäyttelijöitä, mutta niitä lahjoja on todella vaikea havaita, kun jokainen naishahmo on kirjoitettu heikoksi, tyhmäksi ja turhaksi. Kuitenkin muutama naisnäyttelijä on onnistunut luomaan erittäin vakuuttavia hahmoja elokuviin ja joiden lahjakkuus on myös erittäin korkeaa tasoa:

Charlize Theron

Charlize Theron on toki äärimmäisen kaunis, mutta hänen näyttelijänlahjansa ovat vieläkin vakuuttavammat. Jo pelkkä päärooli tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Monster on huikea suoritus ja Theronin elokuvissa hänen hahmoissaan on useimmiten voimaa, jota monien tusinanäyttelijättärien rooleissa ei ole lainkaan. Roolit elokuvissa The Devil's Advocate, Snow White and the Huntsman ja Prometheus antavat hyvän kuvan naisen lahjoista ja ovat myös äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että vaikka elokuva itsessään ei olisi kummoinen, niin Theron on joka kerta lumoava roolistaan huolimatta.

Jodie Foster

Jodie Foster on jo kauan ollut suosikkinäyttelijättäriäni jo ihan pelkästään Uhrilampaiden takia, mutta kyseinen rooli ei silti tarjoa vielä kovin selvää kuvaa Fosterin kyvystä muuttua eri hahmoiksi ja olla vakuuttava. Kun soppaan lisätään sympaattinen suoritus Nellissä, viekas suoritus Maverickissa, ärsyttävä suoritus Inside Manissä, sekä määrätietoinen ja osittain paha suoritus Elysiumissa, niin saa hyvän kuvan Fosterin kyvystä näytellä erilaisia hahmoja aina samalla uskottavuudella. Aina varma naisnäyttelijä.

Naislistaan tulisi kai lisätä Meryl Streep, mutta koska en hänen elokuviaan liiemmin ole katsonut, niin en tohdi häntä lisätä listalle, sillä pelkään hänen edustavan naisten puolella sitä samaa "monipuolisuutta", kuin Pacino ja DeNiro edustavat miehissä.

Mutta että tällainen katsaus. Ja jos se ei jollekin ole selvää, niin nämä näyttelijät ja hyvän näyttelijän ominaisuudet ovat tietenkin vain MINUN mielipiteeni. Kertokaa ihmeessä omistanne!