Kuten kaikki elokuvia edes joskus seuraavat tietävät, Hollywoodin perinteisimpiä tarinoita ovat ne, joissa protagonisti saa aluksi roppakaupalla paskaa niskaansa ja epäonnistuu, mutta kääntää tilanteen ympäri elokuvan edetessä ja lopulta hän onnistuu täydellisesti. Vaikka tämä kyseinen kaava on ehkä vieläkin yleisempi ns. teinielokuvissa, ei sitä juonikuviota turhaan karsasteta kypsälle katsojallekaan tehdyissä elokuvissa. Vaikka tällaiset elokuvat ovat ennalta-arvattavia ja juustoisia, on kyseisessä kuviossa myös oma vahvuutensa ja lopun onnistuminen antaa yleensä katsojallekin helpotuksen tunteen. Toki täytyy mainita, että jos juustoisuutta, ennalta-arvattavuutta ja kaikkea tätä viedään yli rajojen, on tuloksena vain silkkaa paskaa.
The Fighter istuu tähän kyseiseen elokuvakategoriaan vallan mainiosti. Sen pääjuoni on monesta aikaisemmasta saman genren elokuvasta tuttu ja turvallinen. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan päähenkilö Micky Ward (Mark Wahlberg) on pikkukaupungin nyrkkeily-ylpeyden ja isoveljensä Dicky Eklundin (Christian Bale) varjossa lymyävä vaatimaton, mutta lupaava nyrkkeilijä. Dicky ja veljesten äiti Alice (Melissa Leo) elävät edelleen yli kymmenen vuoden takaisia aikoja, jolloin Dicky tyrmäsi Sugar Ray Leonardin. Micky harjoittelee tai ainakin haluaa harjoitella kovasti, mutta Dickyn crack-riippuvuus estää harjoittelun, äidin ja isoveljen luoma psyykkinen paine pitää hänen itsetuntonsa maissa ja Micky häviää otteluita, joita hänen ei pitäisi edes otella. Alice taas on yli-itsevarma ja nokkava perheenäiti, joka lähes kymmenen lasta kasvattaneena ei kuuntele minkäänlaisia vastaväitteitä, vaan toimii Mickyn managerina kuitenkaan ajattelematta Mickyn parasta.
Elokuvan perinteinen juoni alkaa periaatteessa siitä, kun Micky saa turpaansa oikein olan takaa ja häpeää sitä. Kuvioihin eksynyt Charlene (Amy Adams) kuitenkin näyttää Mickylle toista puolta maailmasta ja uskaltaa tiukkana mimminä kyseenalaistaa hänen perheensä kieroutuneita ja masentavia suhteita. Micky alkaa etsiä itseään ja uskaltaa vihdoin sanoa miltä hänestä tuntuu ja kuten arvata saattaa, kehittyä nyrkkeilijänä. Keskiössä ovat siis kehyksenä nyrkkeily, motiivina perhe- ja läheissuhteet ja kirsikkana kakun päällä Mickyä pohjalta nostava rakkaussuhde Charleneen. Tästä tarina kulkee alusta loppua kohden sangen tuttuja polkuja.
Peruskehys ja genre ovat kuitenkin Fighterin kohdalla jotain, jotka ainakin minä unohdin kummallakin kerralla, kun sen katsoin. Ohjaaja David O. Russell nimittäin repii tästä kyseisestä asetelmasta irti jotain, mikä varmasti pitää otteessaan vaativampiakin katsojia, sillä ihmissuhteet on kirjoitettu ja ohjattu elokuvaan todella hyvin ja näyttelijätyö viimeistelee koko paketin elokuvaksi, jota katsoo elokuvana ja vieläpä hyvänä sellaisena, eikä vain minä tahansa Karate Kid -sukupolven epäonnistumis-onnistumis -elokuvana.
Mark Wahlberg on roolissaan perinteisen markwahlbergmainen. Ei kummoisia vuodatuksia, eikä kummoista näyttelemistä, mutta toisaalta kyseinen lähestymistapa istuu Micky Wardin hahmoon erittäin hyvin. Hän on vaatimaton, tunteet sisällään miltei loppuun asti pitävä hyväntahtoinen mies, joka halajaa vain tukea ja hyväksyntää läheisiltään. Tämän lisäksi Wahlberg on pitänyt itseään todella kovassa kunnossa. Hän osti oikeudet elokuvan tekemiseen jo vuosia sitten ja se on ollut hänelle eräänlainen unelmaprojekti. Marky Mark on siis harvinaisen uskottava nyrkkeilijä näyttelijäksi. Ei liene yllättävää, että vastavoimana Mickyn hahmolle on Dicky, joka taas Christian Balen tulkitsemana on kaikkea muuta kuin vaatimaton ja vuodattamaton. Crack-riippuvainen, totuuden kieltävä ja itseään täynnä oleva isoveli on näkyvä ja kuuluva hahmo. Vastakkainasettelu on jo näinkin nannaa, mutta Melissa Leon Alice -äiti tuo vielä soppaan toisen painostavan tekijän ja Amy Adams puolestaan lämpimän tukijan ja draama on erittäin vetoavaa. Sivurooleissa on myös sopivasti merkitystä ja hahmot potkivat tarinaa ja Mickyn kehityskaarta eteenpäin juuri oikealla tavalla.
On hankala sanoa mikä asia elokuvasta lopulta tekee jotain muuta kuin mustavalkoisen ja tylsän, vai onko se jokin nimenomaan kaikki nämä edellämainitut piirteet. Vaikka tarinan lopun tietää jo ensiminuuteilta asti, seuraa elokuvaa herkeämättä koko sen keston ajan ja tietyllä tapaa yllättyy silti, kun viimeiset kohtaukset pamahtavat ruudulle. The Fighter ei hae voimaansa halvoista keinoista, vaan tositapahtumista ja vielä paremmin sanottuna tosiasioista. Vaikka tarinaa on tietenkin dramatisoitu, on se silti realistisen karua ja "yksinkertaista".
Minun kirjoissani The Fighter on siis kaikkea muuta, kuin sama kliseinen tarina aina vaan ja uudestaan. Se ei pelkästään viihdytä minua samalla tavalla, kuin monet saman genren elokuvat, vaan se haastaa minut katsojana ajattelemaan ja tuntemaan tapahtumien ja henkilöiden kautta. Rohkenen myös suositella elokuvaa niillekin, jotka kyseistä genreä karsastavat. Tämä elokuva soveltaa monia sen sääntöjä erittäin onnistuneesti.
4/5
