Star Wars: The Last Jedi (Spoilereita)

Star Wars on herättänyt tunteita jo monta vuosikymmentä. Vuonna 1977 teattereihin tullut neljäs episodi New Hope oli innovaation juhlaa, sillä kukaan ei uskonut sen käsikirjoitukseen ja rahoitusta haettiin kissojen ja koirien kanssa. Kun rahoitus lopulta saatiin, piti jokainen hilu käyttää hyväksi optimaalisesti. Tuloksena oli elokuva, jonka kaikki halusivat nähdä ja näkivätkin. Sitä seurasi historian parhaaksi jatko-osaksikin tituleerattu Empire Strikes Back ja vuonna 1983 vielä alkuperäisen trilogian päättänyt Return of the Jedi, jota pidetään toki kolmikon huonoimpana, mutta silti loistavana. Melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin sarjan luonut George Lucas palasi scifi-saagassa taaksepäin kertomaan alkuperäistrilogian hahmojen tarinaa ennen kuin Imperiumi oli vallan kahvassa galaksissa. Nuoret katsojat olivat haltioissaan valosapelit käsissään pomppivista jedeistä ja sitheistä ja kaikesta mahdollisesta, mutta näin myöhemmin kyseiset 3 elokuvaa saavat suuren osan ajasta kiemurtelemaan penkissä lapsellisuutensa, hölmön käsikirjoituksensa ja ajoittain todella raivostuttavien hahmojen takia. Kyllä ne silti ajoittain ihan hyvin pystyy katsomaan. Vuonna 2015 saaga sai taas jatkoa, tällä kertaa jatkaen alkuperäistrilogian jälkeisestä ajasta, kun Luke Skywalker on jo kadoksissa oleva vanha jedimestari ja galaksi on jälleen pahuuden vallassa, kun sithejä jäljittelevä Ensimmäinen ritarikunta, sen keulahahmo Kylo Ren ja heidän ylin johtajansa Snoke ovat ratin takana. Voima herää nuoressa Reyssä, joka saa apua entiseltä Stormtrooperilta Finniltä sekä Han Sololta ja Chewbaccalta. Totta kai kuviossa hyörii apuna myös pahuutta ilmeisesti ikiaikaisesti vastustavat Kapinalliset. Räminää riittää, Solo kuolee ja Rey lähtee hakemaan apua Skywalkerilta, jota kaikki pitävät viimeisenä toivona.

Pidän itse paljon Force Awakensista, sillä vaikka se on lopulta periaatteessa New Hopen uusinta ja siinä on omat hölmöytensä, on siinä vanhan kunnon Star Warsin tuntua ja useita asioita myös tehty hyvin. Tarinaa kuljetetaan hyvin ja hahmot tuntuvat hyviltä ja niitä seuraa mielenkiinnolla. Kyseinen leffa on J.J. Abramsin käsialaa, joka buuttasi myös Star Trek leffasarjan useampi vuosi taaksepäin. Täytyy sanoa, että olin suhteellisen innoissani, kun kuulin, että The Last Jedin ohjaa Rian Johnson. Vaikka miehellä ei montaa elokuvaa vielä ole tilillään, teki hänen Looper -leffansa vaikutuksen minuun omaperäisellä tarinallaan ja mielenkiintoisella miljööllään. Hahmot olivat muutakin kuin yksiulotteisia ja tarinassa oli twistejä. Pakkohan sellaisen on luvata hyvää.

The Last Jedi jatkaa suoraan siitä, mihin Force Awakens jää, eli Rey ojentaa valosapelin Luke Skywalkerille, Kylo Ren jatkaa pahisteluaan paikattuna ja Rebel Forces yrittää paeta Ensimmäistä ritarikuntaa. Heti elokuvan ensimetreillä käy selväksi, että Luke ei ole eristäytynyt kaikkien tietämättömiin syyttä, mutta hän on myös täysin haluton kouluttamaan enää ainotakaan jediä, koska hänen epäonnistumisena Ben Solon kanssa on saanut hänet loputtoman kyyniseksi ja toivottomaksi. Rey ei ole valmis kuitenkaan ottamaan ei-vastausta, sillä hänen ja monen muun silmissä Skywalker on galaksin ainoa toivo, ainoa joka voi tuoda tasapainon takaisin. Ylin johtaja Snoke on pettynyt Kylo Reniin ja painostaa tätä tuhoamaan viimeisetkin rippeet menneisyydestään äitinsä muodossa ja tuomaan Reyn luokseen, sillä selkeästi Rey on vielä Kyloakin vahvempi ja häntä voi joko manipuloida ja käyttää tai tappaa, perinteiseen Pimeän puolen tyyliin. Kapinalliset yrittävät päästä koko tämän ajan Ensimmäisen ritarikunnan aluksia karkuun, mutta pakomatka näyttää toivottomalta. Voiko mikään päättyä hyvin?

Mistähän sitä aloittaisi purkamaan paloiksi The Last Jedin meininkiä ja sitä, millaisia fiiliksiä se minussa herätti ja herättää edelleen. Näyttelijät elokuvaan on valittu jälleen aika hyvin ja melkein kaikki suoriutuvat roolistaan kiitettävästi, aina niin pitkälle kuin käsikirjoitus mahdollistaa, mutta siitä enemmän kohta. Daisy Ridley on edelleen hyvä tarinan nuori protagonisti, joka on suhteellisen hukassa Voiman ja oman menneisyytensä kanssa, mutta jostain syystä tällä kertaa hahmo tuntuu vähän laimeammalta kuin edellisessä osassa. Reyn kaverina ensimmäisessä osassa heilui John Boyegan esittämä Finn, joka on entinen stormtrooper. Hahmo oli vähän hönö, mutta kuitenkin sankarillinen. Last Jedissä Boyega vetää edelleen hyvin roolin, mutta jostain ihmeen syystä hahmosta on kirjoitettu melkoinen taulapää jatko-osaan. Oscar Isaac ja Carrie Fisher muodostavat kapinallisten merkittävimmät kasvot ja heidän suorituksensa on kauttaaltaan hyvää luokkaa, Carriellä on tällä kertaa huomattavasti enemmän aikaakin ruudulla ja olisi ollut vielä seuraavassakin osassa, mutta valitettavasti legendaarinen näyttelijätär menehtyi vähän ennen elokuvan julkaisua. Pahisten puolella Adam Driver jatkaa edelleen vakuuttavaa rooliaan Kylo Reninä, jonka sisuksia repii kutsumus kahteen suuntana hänen sisällään. Siinä missä jedejä saattaa houkutella pimeä puoli, mutta he tiukasti kieltäytyvät sen kutsusta, herää Kylo Renissä jatkuvasti epäilyksiä siitä, kulkeeko hän oikeaan suuntaan, mutta jokin hänen sisällään on kovin rikki ja hän puskee väkisin pimeyttä kohti. Ylin johtaja Snoke on liiketunnistuksella ihmeitä elokuviin tehneen Andy Serkisin "luomus" ja vaikka ilmeisesti monet eivät hahmosta pidä tai ovat ärsyyntyneet siitä, että hahmo on CGI:llä luotu, pidän itse hahmosta. Ja se aika, mitä Snokelle annetaan, on vakuuttavaa ja haluaisin kovasti tietää lisää hahmon taustasta. Pienemmissä sivurooleissa elokuvissa häärivät mm. suomalainen Joonas Suotamo Chewbaccana, Laura Dern kapinalliskomentajana, Benicio Del Toro salakuljettajana ja varkaana sekä suhteellisen uusi kasvo Kelly Marie Tran kapinallisena Rosena, joka pitää Finniä (höhöö) sankarina, mutta alkaa kyseenalaistaa tämän motiiveja hyvin nopeasti tämän kasvotusten tavattuaan. Näistä naamoista kaikki paitsi viimeinen hoitavat roolinsa kunnialla, mutta hänenkin kohdallaan syy on ehkä juuri käsikirjoituksessa enemmän kuin itse näyttelijättäressä, mutta odottakaa vielä hetki, että pääsen siihen... Sillä viimeseksi piti jättää se viimeinen jedi, eli Luke Skywalker. The Last Jedin parasta antia on nimittäin ehdottomasti Mark Hamill roolissa, joka teki hänet vuosikymmeniä sitten tunnetuksi samalla tavalla kuin Leia Organa teki Carrie Fisherin. Luken tarinankaari on elokuvan parhaiten kirjoitettu osa ja Hamill on vain yksinkertaisesti loistava roolissa. Siinä missä alkuperäistrilogiassa nuori mies aloitti suhteellisen rasittavan vinkujana, mutta oli Jedin paluuseen mennessä jo rauhallisempi jedi, on hän The Last Jedissä vanha ja kärttyinen jedimestari, joka kieltäytyy yhteistyöstä ja saarnaa useampaan otteeseen. Nuo kaksi kuvausta eivät kuulosta varmaan erityisen monipuoliselta toiminnalta, mutta ne on tehty erittäin hyvin ja viihdyttävästi elokuvassa ja Luke on moniulotteinen ja toimiva hahmo ja Hamill ottaa roolista kaiken irti.

Noniin ja nyt kun on käyty läpi hyviä juttuja, on hyvä pureutua elokuvan suurimpaan ongelmaan, eli sen käsikirjoitukseen ja ohjaukseen sekä leikkaukseen. On ihmisiä, jotka haluavat Star Warsinsa samanlaisena kuin se on aina ollut ja on ihmisiä, jotka haluavat Star Warsin tekevän kerrankin jotain erilailla. Itse sijoitun johonkin välimaille, sillä toivon ohjaajien ja käsikirjoittajien tekevän jotain uutta, mutta haluan silti, että se tuntuu Star Warsilta.

Ensimmäisen puolituntisen aikana fiilikseni The Last Jedistä olivat samat kuin kolmannen Iron Manin kanssa: se tuntui kaikelta muulta kuin edeltäjänsä ja liian moni asia oli tehty typerästi. Ensimmäisen ärsyyntymiseni aiheutti elokuvan alussa esiintyvä kohtaus, jossa Finn herää koomastaan ja kävelee jonkinlainen vettä suihkuava asu päällään ympäri kapinallisten alusta etsimässä Reytä. Ärsyyntymiseni aiheutti sama asia kuin muutamassa muussakin kohtaa elokuvassa: päälleliimattu ja luonnoton huumori. Jo Force Awakensissä oli pari kohtausta, joissa nauruja oikein kalastelemalla kalasteltiin katsojista ja se ei mielestäni ole Star Warseille ominaista. Aiemmin huumori on tullut luonnollisesti tilannehuumorista ja se on toiminut. The Last Jedissä kalastelu viedään välillä ihan eri sfääreihin ja se on todella raivostuttavaa. Kuitenkin vielä suurempi ongelma elokuvassa ovat hahmot ja niiden kehitys... tai siis kehittämättömyys. En ole ihan varma, onko Kylo Renin muutamaan kertaan viljelemä " tapa menneisyys, jos sinun täytyy " tapa viitata siihen, mitä Rian Johnson on yrittänyt kirjoittaa elokuvaan, sillä Force Awakensissa esitellyt hahmot ovat pahimmillaan täysin merkityksettömiä The Last Jedissä. Edellinen elokuva lataa niihin odotuksia ja painoarvoa ja tässä elokuvassa ne pyyhitään pöydältä alas ja se oli siinä. Uusien hahmojen kohdalla taas pahimmassa tapauksessa ne esiintyvät ruudulla hyvän tovin, mutta niiden motiiveja on vaikea ymmärtää, koska niihin ei ole kirjoitettu mitään sisältöä. Hahmot lähtökohtaisesti kummassakin tapauksessa ovat kiinnostavia, niin Snoke kuin DJ:kin, mutta käsikirjoitus niiden suhteen on täysin ala-arvoista. Eikä huono käsikirjoitus edes jää pelkästään tiettyihin hahmoihin vaan myös kohtauksiin, jotka tuntuvat vain ja ainoastaan ääliömäisiltä. Jälleen sama asetelma: hyvä lähtökohta ja idea, mutta täysin ryssitty toteutus. Näistä esimerkkinä täysin irrallinen kasino-kohtaus ja Luken hölinät Yodan kanssa.

Erikoistehosteet ovat luonnollisesti tuttua Star Wars huttua ja niistä harvemmin valittamista on löytynyt. Samoin ympäristöt ja kuva ylipäätään elokuvassa on kaunista katseltavaa ja erityisesti saari, jolla Skywalker "asuu" sekä vastapainona avaruus, jossa pakomatkaa tehdään, ovat hyvin vaikuttavia visuaalisesti.

The Last Jedi oli minulle todella ristiriitaisia fiiliksiä aiheuttava elokuva. Sen alku sai minut melkein pudistelemaan päätäni, mutta loppupuoli taas toimi paljon enemmän niin kuin Star Warsin ja ylipäätään hyvän ja toimivan elokuvan pitääkin. Elokuvan juonenkäänteet suurimmaksi osaksi ärsyttivät, mutta yksittäiset kohtaukset ja Driverin sekä Hamillin roolisuoritukset sekä juuri heidän hahmojensa kirjoitus pelastivat todella paljon. Leian liiteleminen avaruudesta takaisin avaruusalukseen ja Rosen turhin suutelukohtaus ikinä olivat ehkä typerintä, mitä olen Star Warseissa nähnyt, mutta lopun Luke vastaan Kylo Ren, sekä hieman aiemmin elokuvassa nähty isompi taistelukohtaus taas olivat sielä parhaassa päässä Star Warsia.

Kaiken kaikkiaan The Last Jedi on ihan viihdyttävä elokuva ja toivon todella, että uusintakatsomalla sen alkukaan ei tunnu niin rasittavalta. Toivon myös hyvin paljon, että seuraavan osan käsikirjoituksessa otetaan huomioon, että ei ole MITÄÄN JÄRKEÄ kirjoittaa hahmoja, kohtauksia tai mitään elokuvaan, jos niillä ei ole lopulta mitään merkitystä minkään kannalta. Jos kyse olisi edes sivuhahmoista, joilla harvemmin oikeastikaan on mitään erityisempää merkitystä, mutta kun edellisessä osassa pedatut hahmot ja juonikuviot vaan vedetään vessasta alas, niin kyllä minua ainakin ärsyttää aivan suunnattomasti. En oikein tiedä, minne The Last Jedi pitäisi Star Warsien asteikolla sijoittaa, sillä siinä missä prequel-leffat ovat toki hölmöjä, tuntuvat ne silti Star Warsilta ja ne ovat tasaisia. Tämä elokuva ei valitettavasti ole tasainen ja esimerkiksi sen leikkaus on aivan liian nopeaa ja omituista ollakseen juuri siinä saagassa missä se on. Mutta elokuva tekee tiettyjä asioita hyvin, sillä pisteet kuitenkin minultakin pysyvät siinä, missä ne ovat.

7+

Wonder Woman

Hej hej. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi raapustellut minkäänlaista arvostelua tänne, eikä minulla oikein ole edes mitään erityisen järkevää syytä, mutta pistetään tämä nyt duunin, alakuloisuuden ja ties minkä piikkiin ja skipataan suoraan yli ja takaisin asiaan. Olen jo pitkän tovin harkinnut tämän blogin muuttamista vlogi-muotoon, mutta koska osa minusta on luontaisesti melko laiskanlainen, niin saa nähdä, koska jaksan lähteä siihen editointirumbaan. Anyhoo, kuten sanoin... nyt asiaan, ja mitä parhaimpaan asiaan, eli naisiin.. eiku.. ihmenaiseen... eiku.. Wonder Womaniin. Joo!

Koska ne supersankarileffat loppuu, ku niitä tulee koko ajan ja yada yada. Näin kyselevät jotkut ihmiset, toiset meistä taas ramppaavat teatterissa katsomassa jokaikisen rainan. Kyllä, Loganin kävin katsomassa ja oli hieno, samoin Guardians of the Galaxy Vol. 2 oli erittäin todella hyvä. Foxin ja Marvelin pätkät ovat kuitenkin sellaisia, joiden laatuun voi keskimäärin luottaa ja vaikka elokuva sinänsä ei olisi vaikkapa tarinallisesti loistavaa tavaraa, niin huonoimmatkin X-Men -pätkät ovat kyllä viihdyttäneet (paitsi Last Standiä on vaikea katsoa nykyään). DC Comicsin elokuvapuoli on puolestaan jakanut mielipiteitä huomattavasti enemmän. Watchmeniä ei periaatteessa taideta laskea kyseiseen universumiin kuuluvaksi vaikka se Zack Snyderin ohjaama onkin ja erittäin hyvä elokuva, eli Man of Steel oli the leffa, joka potkaisi kyseisen jaetun maailman käyntiin tarkoituksena haastaa Marvelin äärimmäisen menestynyt dynastia. Monet ovat arvostelleet ja edelleen arvostelevat Man of Steeliä kovin sanoin, mutta itse olen pitänyt kyseisestä pätkästä alusta asti. Se teki itselleni äärimmäisen tylsänä koetusta sarjakuvahahmosta sympaattisen ja kiinnostavan samalla tavalla kuin Avengers Hulkista. Batman v. Superman taas oli elokuva, josta en itsekään erityisemmin pitänyt, kun kävin katsomassa sen teatterissa, sillä se poukkoili sinne tänne ja kysymyksiin ei tarjottu vastauksia. Ostin kyseisen leffan kuitenkin myöhemmin extended -versiona ja ai vitsi, efekti oli kuin LotRin kanssa aikanaan. Elokuvaan tuli todella paljon syvyyttä ja sen tahditus parani roimasti ja kolmituntisena se on oikein hyvä pätkä ja Ben Affleck on todella hyvä Batman.

Ja sitten vihdoin leffaan, josta tämä kirjoitus on, eli Wonder Woman, täddäddädää. En oikein tiedä, mitä mieltä olin lopulta Gal Gadotin Wonder Womanista Batman v. Supermanissä, mutta kallistuin kuitenkin enemmän kannalle " no joo, kyllä kai tästä voisi elokuvan katsoa ". Sitten näin trailerin kyseisen sankarittaren soololeffasta ja olin myyty. Se yhdisteli monia eri elementtejä, jotka saavat kaltaiseni suht nörtin kuolaamaan ja ei, en puhu Gal Gadotista vähissä vaatteissa vaan aikakaudesta, jolle elokuva sijoittuu, kuvallisesta annista ja vihdoin supersankarileffasta, jonka pääosassa on nainen. Nainen, jolle miehet ovat apureita. Nainen, joka on toki elokuvassa vielä naiivi, mutta silti itsenäinen ja vahva. Ja elokuva näytti tosissaan otettavalta, toisin kuin vaikkapa äärikammottava Elektra. Hyi. Totta kai olisin halunnut vanhaan malliini käydä katsomassa leffan heti ensi-illassa, mutta koska nykyään olen työn raskaan raataja, niin se vähän rajoittuu.

Wonder Woman kertoo Dianasta, nuoresta naisesta, joka asuu Themysciran saarella, jonka kaikki asukkaat ovat naisia, tai tarkemmin sanottuna amatsoninaisia. Nämä amatsonit ovat Zeuksen ihmisten luokse lähettämiä, mutta myöhemmin näiden korruptoituneesta maailmasta vetäytyneitä sotureita, jotka pitävät yllä omaa yhteiskuntaansa kuitenkin peläten sitä päivää, kun sodan jumala Ares palaa tuhoamaan kaiken ihmisten kautta. Diana on Themysciran kunigattaren Hippolytan tytär ja melkoinen rasavilli. Äitinsä kielloista ja suojelusta huolimatta hän haluaa soturiksi ja harjoittelee salaa tätinsä, kenraali Antiopen johdolla taitojaan. Lopulta Antiope saa Hippolytan suostuteltua Dianan koulutukseen, sillä vain niin Diana voi koskaan vastustaa Aresta. Dianasta koulutetaan saaren hurjin soturi, mutta jokin naisessa on erilaista kuin muissa amatsoneissa. Kauaa hän ei ehdi kuitenkaan asiaa ihmetellä, sillä saaren rannalle pakkolaskeutuu lentokone, jonka pilotti on mies. Miestä seuraa laiva, jonka kyydissä olevat miehet yrittävät tappaa lentokoneen pilottia. Amatsonit pelastavat Steve Trevoriksi itsensä esittelevän miehen, mutta kärsivät merkittäviä tappioita taistelussa. Trevor kertoo sodassa olevasta maailmasta saaren ulkopuolella ja oikeamielinen, mutta myös naiivi Diana haluaa ehdottomasti lähteä auttamaan ja taistelemaan ihmisten puolesta, sillä tämä kuulostaa aivan Areksen tekosilta. Diana ottaa salaa mukaansa jumalien tappamiseen tarkoitetun miekan, kilpensä ja ikonisen lassonsa ja lähtee saarelta ihmisten maailmaan. Tästä alkaa seikkailu, mutta myös samalla nuoren naisen ja sankarin kasvutarina, johon liittyy lapsenmielistä uskoa ja toivoa asioihin, periaatteisiin ja hyveisiin, mutta myös pettymyksiä, petoksia ja opetuksia.

Kun Hollywood lähtee tekemään elokuvaa, jonka pääosassa on nainen, ollaan ensinnäkin melko harvinaisessa lähtöastelemassa, mutta useimmiten elokuva päätyy olemaan lähinnä hölmö ja kaikkea muuta kuin naisellisesti voimauttava. Itseäni on aina häirinnyt eniten se, miksi kaikenlaiset hurjat naissoturit ja -taistelijat sipsuttavat aina jonkinlaisissa koroissa taisteluun ja kuitenkin aina epäonnistuvat tehtävässään ilman miehiä. Useimmissa näistä elokuvissa naiseus puetaan juuri siihen asuun, jossa edelleen ensisijaista on se, kuinka kauniilta ja sokaisevalta päähenkilö näyttää, eikä se mitkä tämän henkiset ja fyysiset voimat ovat, oli kyse tavallisesta arkipäivän naisesta tai juuri supersankarittaresta. Wonder Woman on elokuva, josta minulla on natisemista (niin kuin minulla taitaa olla melkein kaikesta), mutta josta minulla on huomattavasti enemmän hyvää sanottavaa ja ne hyvät asiat ovat suurimmaksi osaksi nimenomaan tuolta aiemmin mainitulta alueelta, joka niin usein tehdään ainakin omasta mielestäni väärin.

En tiedä millaisissa prosentuaalisissa määrissä on nostettava hattua kellekin onnistumista. Naisohjaaja Patty Jenkins todella ohjaa elokuvaa täysin erilailla, kuin olettaisin juuri kenenkään miesohjaajan tekevän ja näyttää varsinkin Themysciran naiset melkoisina soturihirmuina. Jenkinsin elokuvan tahditus ja kerronta ovat muutenkin erittäin korkeaa luokkaa suurimman osan elokuvasta ja kohtauksissa keskitytään aina Dianaan päähahmona, mutta sivuhahmot ovat silti merkittäviä. Hahmot tarvitsevat toisiaan niin kuin ihmiset tarvitsevat toisiaan ja erityistä voima- ja riippuvuussuhdetta elokuvassa ei synny, mikä on äärimmäinen plussa. Kun ajattelen, että Gal Gadot on se englantia vähän hassusti puhuva laiha hottikseksi tarkoitettu mimmi Fast & Furious -sarjasta, niin olen vieläkin vakuuttuneempi siitä, kuinka hyvä nainen on Wonder Womanissa. Hän on kaikin puolin vakuuttava hahmonaan jokaisessa tunnetilassa ja fyysisesti erittäin uskottava, mikä myös harvinaisen usein vie uskottavuutta naisnäyttelijöiden hahmoilta pois. Myös sivuhahmoina toimivat Robin Wrightin Antiope ja espanjalaisen Elena Anayan Tohtori Maru ovat todella vakuuttavia rooleissaan. Roolituksen täydentää aina yhtä hyvä Chris Pine, joka osaa mielestäni melkoisen hienosti tasapainotella leffan mukaan pää- ja sivuhahmon elementeissä ja vaikka miespääosaa elokuvassa näytteleekin, on Gadot silti koko ajan selkeästi se, jonka kautta tarina etenee, mutta kun tarina sitä vaatii, muut saavat aina spotlightin itselleen.

Wonder Woman näyttää suurimmaksi osaksi todella hyvältä ja vaikka se käyttää tiettyjä visuaalisia temppuja hyväkseen, ne ovat mukana lisämausteena sen sijaan, että ne olisivat Zack Snyder -tyyliin jatkuvasti naamalla. Ensimmäinen maailmansota näyttää hyvältä, joskin tietysti aika kaunistellulta, niin kuin tällaiseen sarjakuvaelokuvaan kuuluu.

Wonder Woman on kokonaisuutena todella hyvä elokuva vahvasta naiseudesta, mutta myös ihan vain elokuvana, jossa on hahmoja ja tarina. Se on hyvin tahditettu ja kerrottu sekä näytelty. Siksi minua edelleen hiukan häiritsee se, että elokuvan aikana minussa herätti kriittisyyttä useampikin asia. Ensinnäkin elokuva olisi ollut huomattavasti toimivampi, mikäli tarina oltaisiin pidetty pahisten suhteen simppelimpänä, koska kaksikko Danny Huston ja Elena Anaya ovat hahmoinaan niin vakuuttavia kaikin puolin, etten lainkaan ymmärrä, miksi kyseistä soppaa piti sekoittaa. Vielä kun se sekoittaminen tapahtuu niin, että lisämauste on hyvästä näyttelijästä huolimatta todella kurja ja epäuskottava sekä sekoitettu typerään visuaaliseen antiin, niin blaaaah. Toinen narinan aiheeni on se ajoittainen hassujen naiselliseksi koettujen elementtien änkeminen leffaan, johon ne eivät mielestäni kuulu. Tässä kuitenkin mielestäni on parempi antaa naiskatsojien päättää, kuinka hyviä elementtejä kyseiset jutut ovat, sillä miehenä näen ne vain omalla ja tietenkin sukupuoleni mukaan vähän rajoittuneella silmällä. Suurimman osan elokuvasta en kiinnittänyt millään tavalla huomiota Diana Princen kenkiin, mutta lopussa katsoin, että ahaa.. taas jonkun soturinaisen saappaissa on KOROT ja olin pikkiriikkisen ärsyyntynyt. Vaikka Gal Gadot periaatteessa nollaakin asian, niin Diana on myös ajoittain vähän turhankin naiivi ja höhlä elokuvassa, mutta laskettakoon se Hollywoodin perusjutuksi. Taisi siellä jotain muutakin pientä olla, mutta en jaksa muistaa ja toisaalta ihan sama.

Wonder Woman oli hyvä ja viihdyttävä elokuva ja loistava "sivuaskel" jo pelkästään DC:n omassa leffauniversumissa, mutta myös suunnannäyttäjä tuleville naishahmoihin painottuville leffoille. Josko ne leffayhtiöiden isot masseissa pyörivät miehet nyt useammin tajuaisivat antaa naisohjaajille/-käsikirjoittajille ja muille alan ammattilaisille vapaat kädet tehdä, niin tällaista uutta ja positiivista suuntaa pääsisi syntymään enemmän. Onko Wonder Woman parhaita sarjakuvaelokuvia tai ylipäätään elokuvia, joita olen nähnyt? Ei, mutta sen anti on jotain yhtä tärkeää ja se on juuri tuo toisenlaisen ja yhtä tärkeän "näkökulman" ja "olemuksen" esille tuominen ja arvostaminen. Pelkästään Hollywood on täynnä vakuuttavia ja osaavia naisnäyttelijöitä, mutta koko maailma on täynnä naisia ja naiseutta, joka on tärkeää ja jota pitäisi tuoda esille tasan yhtä paljon voimauttavana ja positiivisena asiana, kuin miehuutta ja maskuliinisuutta.

Ihmenainen? Todellakin.

8