BIRDMAN
Taisin nähdä Birdmanistä ensimmäinen trailerin joskus viime vuoden puolella ja sen lähtökohta vaikutti vähintäänkin hupaisan hämärältä: Michael Keaton esittää näyttelijää, joka on tunnettu parinkymmenen vuoden takaisesta supersankariroolistaan ja joka yrittää herättää uransa eloon Broadway-näytelmällä. Kuten kaikki leffoja vähänkään katsoneet tietävät, tämä sivuaa ainakin alkuosin Keatonin omaa uraa melkoisesti, eikä loppuosakaan ainakaan menestyksen osalta ole paljon eroavalta vaikuttanut. Traileri lupaili muutenkin esimerkiksi omituista huumoria, kovia näyttelijöitä samassa leffassa ja ylipäätään aika normaalista poikkeavan aiheen.
Riggan Thomson (Keaton) on jopa jonkun verran hulluuden rajoilla hiihtävä entinen tunnettu näyttelijä, jonka ura on ollut kokolailla kuollut jo monta vuotta ja jonka yksityiselämässä ei siinäkään liiaksi ole juhlimista: tyttärellä on päihdeongelma, entinen avioliitto meni puihin silkan oman tyhmyyden takia ja nykyinenkään rakkauselämä ei kovin hyvältä näytä. Rigganin elämän tärkein asia tuntuu olevan se, että hänet huomataan ja että häntä rakastaisivat ja ihailisivat kaikki ja koska näin ei pitkään aikaan ole ollut, on Broadway-näytelmä miehen viimeinen oljenkorsi sen kaiken saamiseksi takaisin. Kunnianhimoisena miehenä hän ohjaa, käsikirjoittaa ja näyttelee pääroolia näytelmässä ja koittaa pitää kaikki langat käsissään, mutta homma ei ihan mene putkeen. Rigganilla on isoja ongelmia jo ihan omasta takaa pelkästään päänsä sisällä vanhan roolihahmonsa puolesta, mutta myös muut näytelmään tai Rigganin elämään liittyvät henkilöt latovat kapuloita rattaisiin sellaisella vauhdilla, että välillä katsomossa ahdistaa. Esimerkkeinä toimikoot vaikkapa ylihankala kanssanäyttelijä Mike (Edward Norton), ristiretkeläisen vakaumuksella paahtava kriitikko Tabitha Dickinson (Lindsay Duncan), sekä tuorein naisystävä Laura (Andrea Riseborough). Siinä on Birdmanin lähtöasetelema ja melkoinen soppa käsissä lopuksi onkin.
Allekirjoittaneelle elokuvasta ei ollut mennyt edes puolia, kun ensimmäisen kerran tuli mietittyä, että " tämä leffa on kyllä varsin hämärä ". Alejandro González Iñárritun elokuva on aika omituine sekoitus komediaa ja draamaa ja sen koukkuihin kuuluvat mm. Hollywood-bisneksen ja -maailman sivuaminen, parodioiminen ja kritisoiminen, sekä aika perimmäisten ihmisyyden kysymysten pohtiminen. Vaikka elokuva tarjoaa sinänsä aivoille perinteistä Hollywood-elokuvaa enemmän purtavaa, tuli monta kertaa sellainen fiilis, että tässä on jälleen malliesimerkki elokuvasta, joka yrittää olla liikaa jotain muuta kuin Hollywood-elokuva. Jotenkin elokuvan pointti jäi minulta lopulta kokonaisuudessaan piiloon ja sen sivuamat aiheetkin olivat lopulta juuri sitä: sivuamista. Hahmoilla puolestaan tuntuu jokaisella olevan jotain häikkää päässä, lukuunottamatta varsin sympaattista Rigganin ex-vaimoa Sylviaa (Amy Ryan). Sinänsä mielenkiintoisista lähtökohdista on tehty siis välillä ihan huvittavaa, mutta loppujen lopuksi varsin omituista metaelokuvaa (liekö väärä termi), joka sivuaa jatkuvasti oikeaa maailmaa ja elokuvabisnestä ja sitte hyppää taas takaisin fiktiiviseen maailmaansa.
Birdman on kuitenkin aika mielenkiintoinen teos, koska sen näyttelijäsuoritukset ja tekninen toteutus ovat aivan huippuluokkaa. Näyttelijäkaarti tarjoaa katsojalle sellaista nannaa, että oksat pois ja ehkä suurimpana yllättäjänä on nimenomaan Michael Keaton pääroolissa, koska suoraan sanottuna en tiennyt kaverin osaavan näytellä oikein muuta kuin Batmaniä ja se ei paljon vaadi. Keaton kuitenkin tarjoaa ihan huikean suorituksen oman ahdistuksensa, mielensä epätasapainon ja epätoivon suhteen ja sitä on todella miellyttävä katsoa. Edward Nortonilta tiedän aina odottaa laatusuoritusta ja ei siihen tälläkään kertaa pety, vaan Norton on ihan loistava jälleen tarinan tietynlaisena antagonistina. Sivuroolit ovat jotain, mikä Hollywoodissa tarkoittaa yleensä täysin merkityksetöntä osaa, mutta Birdmanin suhteen asia on toisin. Emma Stone, Naomi Watts ja erityisesti Zach Galifianakis (jota muuten vihaan muuten noin 100% intensiteetillä) tuovat jokainen tarinaan jotain merkittävää ja erinomaisia suorituksia, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät petä. Jos näyttelijäsuorituksista elokuva pitäisi pelkästään arvostella, olisi se helposti ysin pintaan.
Niin ja se tekniikka. Elokuva on kuvattu loistavalla "yhden kohtauksen" tekniikalla, jossa seuraavaan kohtaukseen siirrytään edellisestä suoraan hienoilla ja simppeleillä kamera-ajoilla ja suoralla aikaa rikkovalla siirtymällä. Enpä muista moista nähneeni missään muussa katsomassani elokuvassa ja se todella toimii. Muutenkin leikkaus ja visuaalinen anti elokuvassa ovat huippuluokkaa ja selkeästi läpikotaisin mietittyjä ja niidenkin puolesta elokuva tosiaan huitelisi ysin tietämillä helposti...
...Mutta se tarina ja kokonaisuus. Voin ennakoida jo hyvissä ajoin, että kaikki vähänkään "erikoisemmista" elokuvista pitävät ihmiset, joille blockbuster on lähinnä kirosana, tulevat kehumaan tämän elokuvan maasta taivaisiin, koska " se vaan on niin loistava kaikessa kritiikissään .. ja ja ja " ja itse tulen lähinnä ihmettelemään, että mitähän kummaa se elokuva nyt sitten tarinansa ja kokonaisuutensa puolesta lopulta tarjosi, joka olisi erityisen intellektuellia tai pistäisi ajattelemaan sen enempää. Toki suosittelisin varmaan elokuvan katsomista niille ihmisille, jotka eivät keskimäärin katso muita kuin blockbustereita, koska se kritiikki ja parodia, mitä Birdmanissä on, on ihan huvittavaa ja kohdallaan, mutta ei se koko elokuvasta mitenkään erinomaista tai superälykästä tee. Se vain yrittää sitä... liikaa ja onnistumatta.
Kyllä Birdman kuuluu silti elokuviin, joita suosittelen jokaiselle katsottavaksi sen kerran jo oman erilaisuutensa takia ja sen takia, että näyttelijäsuoritukset ja visuaalinen anti vain on ihan huippuluokkaa. Se saa vähän miettimään elokuvia ja ihmisyyttä ja sen kerran verran se on ihan ok, mutta omasta mielestäni sen olisi kyllä voinut tehdä niin paljon paremminkin. Mutten kuten totesin kanssakatsojallenikin: " On sitä huonompiakin leffoja katsottu... " ... mutta niin on kyllä parempiakin.
(Ja tässä kohtaa mainitsen arvosteluasteikon siirtymisestä kouluarvosanoihin tarkemman arvosanan aikaansaamiseksi.)
7(-)
-------------------------------------------------------------
TAKEN 3
Seuraavaksi olikin sitten aika käydä tarkastamassa uusin osa Liam Neesonin " I will find you and I will kill you " -trilogiasta ja aivot oli luonnollisesti hyvä sammuttaa jo Tennispalatsin ovella, sillä tältä elokuvalta olisi turha odottaa minkäänlaista älyllistä haastetta. Taken oli ilmestyessään minulle täysin yllätys viihdyttävyysarvonsa puolesta ja omassa genressään edelleen yksi parhaiten tehtyjä toimintarainoja. Vaikka Neesonkin taitaa koputella kuuttakymppiä jo pikkuhiljaa, niin kaveri on silti edelleen varsin vakuuttava toimintasankari, vaikka se juokseminen näyttääkin vähän hankalalta. No joo... kun Pierre Morel siirsi ohjaajan pestin Oliver Megatonille Taken 2:sessa, lopputulos olikin huomattavasti vähemmän viihdyttävä ja siinä ei ollut läheskään yhtä paljon koukkua, enkä muista kyseistä leffaa toistamiseen katsoneeni, kun taas ensimmäisen olen katsonut ainakin toistakymmentä kertaa.
Megaton on ohjannut myös Taken 3:sen, mutta kakkososan pettymyksen jälkeen kolmosen traileri näytti taas enemmän ykkösosalta ja se nosti odotuksia korkeammalle. Juoni tehdään harvinaisen selväksi jo kyseisessä trailerissa: Bryan Millsin (Neeson) ex-vaimo Leonore (Famke Janssen) löytyy hänen sängystään murhattuna ja poliisit saapuvat paikalle samalla sekunnilla: joku yrittää jostain syystä lavastaa Millsin murhaajaksi, mutta Last Action Heroa lainaten: " Biiiig mistake ". Mills päättää ottaa tutkinnan ja oikeuden omiin käsiinsä ja siinä elokuvan juoni sitten kokolailla onkin. Sekaan vähän pakkomielteistä paikallista poliisia (Forest Whitaker), epäilyttävää nykyistä aviomiestä (Dougray Scott), edelleen yhtä ärsyttävää vinkujatytärtä Kimiä (Maggie Grace) ja pahiksen näköisiä pahiksia, joita kukaan ei leffan jälkeen muista ja uusi Taken-elokuva on paketissa.
Haluan uskoa, että kukaan ei mene katsomaan Takenin kaltaisia elokuvia, koska odottaa niiden olevan juonellisesti ja elokuvallisesti mitään mestariteoksia. Haluan uskoa, että ihmiset katsovat Takenin kaltaisia elokuvia, koska haluavat nähdä viihdyttävää toimintaa ja väkivaltaa ja sitä varten tarvitaan paria asiaa: 1) vakuuttavia, mutta simppeleitä näyttelijöitä ja 2) teknisesti hyvin toteutettua toimintaa. Ensimmäinen Taken teki Liam Neesonista toimintatähden, vaikka periaatteessa pelkkä Neesonin matalaakin matalampi uhkaus puhelimessa riitti tekemään elokuvasta viihdyttävän. Kuitenkin Bourne-leffojen tyyppinen lähitaistelu ja hyvin ohjattu ja leikattu toiminta tekivät elokuvasta omassa genressään muistettavan ja uudelleen katsottavan. Hyvät toimintaleffat pomppaavat muistin sopukoista aina mieleen ja kielen päälle, kun taas huonot herättävät lähinnä sen " ai niin se leffa... " -fiiliksen.
Miten siis Taken 3 täytti nämä kaksi "vaatimusta"? No ensinnäkin elokuvassa on edelleen Liam Neeson, eli tietty viihdearvo on jo taattu ja onhan se kaveri vaan edelleen hyvä. Muut näyttelijät elokuvassa ovatkin sitten täysin päälleliimattuja. Famke Janssenin rooli ohennettiin paperinohuesta olemattomiin ja siitä tehtiin vielä ärsyttävämpi, tytär Kim on myös jopa edellistä ärsyttävämpi. Leffan pahiksessa oli yritystä, mutta lopputulos hänenkin kohdallaan on silkkaa paperia. Aika ällistyttävää minun mielestäni on myös se, että Forest Whitakerin hahmo, jolla pitäisi olla suuri merkitys tarinan kannalta, on lopulta täysin yhdentekevä. Käytännössä Taken 3 on siis kollaasi Liam Neesonista eri paikoissa ja kohtauksissa puhumassa matalalla äänellä ja ohitse kiitää monia eri hahmoja, mutta kellään ei ole pienintäkään merkitystä missään kohtaa. Ja tämä siis leffan oman genren ja koko trilogian puolesta, jopa kakkososassa hahmoissa oli enemmän syvyyttä.
.jpg)
No entäs se toiminta sitten? Sitähän me tultiin katsomaan!
Joo, niin tultiin ja senkin suhteen saa taas vähän väliä puistella päätään. Megatonin käsitys hyvästä ja iskevästä toiminnasta on aivan liian nopea leikkaus, jonka takia itse toiminnasta ei saa mitään selvää ja elokuvan "itseistarkoitus" menee täysin pilalle. Sen lisäksi Megaton on päättänyt tämän leffan kohdalla lisätä elokuvaan muutamia kohtauksia, joiden realismi ja logiikka menevät jo tällaisen aivottoman leffankin kohdalla niin ylitse, että ei paljon naurata. Jos Taken-trilogia ei olisi tunnettu ns. vakavasti itsensä ottavana sarjana, ne kohtaukset voisikin varmaan sivuuttaa olankohautuksella tai naurahtamalla, kuin Fast & Furiouksessa ikään, mutta ei.
Mitä siis jäi käteen Taken 3:sesta?
Pettymys ja harmitus. Hyvän ykkösosan perintö on nyt pilattu kahdella huonolla jatko-osalla ja ison potentiaalinen viihdytysarvo siinä samalla. Onneksi ykkösosa on kuitenkin edelleen silkkaa rautaa ja hoitaa hommansa koko trilogian puolesta väkivaltaviihteenä. Tätä leffaa en suosittele kyllä ihan heti katsomaan, paitsi jos tietysti harrastat myös huonojenkin toimintaleffojen katselua ja haluat ehdottomasti nähdä Liam Neesonin vielä kerran etsimässä ja tappamassa jonkun.
5
