X-Men: Days of Future Past

(Saattaa sisältää spoilereita.)

Näin se on. Kesän iso sarjakuvaelokuva saapui viikko sitten elokuvateattereihin ja leffan julkistuksesta lähtien odottanut eräskin marssi katsomaan sen kiireellä jo itse asiassa pari päivää aiemmin olleeseen ennakkonäytökseen. Tarkoitushan oli kirjoittaa arvostelu elokuvasta heti sen jälkeen, mutta ensimmäisen kerran sen nähtyäni olin jostain syystä hämmentynyt. En tiedä, johtuiko hämmennys siitä, että pitkään jotain odotettuani, elokuva olikin hieman erilainen, kuin se odotus siitä. Vai oliko se sitä, että elokuva ei vastannut odotuksiani vai kenties sitä, että elokuva olikin parempi, kuin odotin? Viikon sisään en saanut vastausta asiaan itseltäni ja totesin, että pakko kai se on sitten mennä katsomaan uudelleen ja näin toisen kerran jälkeen ajatukset ovatkin huomattavasti selvemmät.

X-Men: Days of Future Past on siis uusin elokuva jo ties kuinka monen ensemble- ja sooloelokuvan kaanonissa, jotka kaikki keskittyvät mutantteihin, eli ihmisiin joiden geenit ovat harpanneet evoluutiossa eteenpäin ja sen seurauksena heille on kehittynyt erilaisia "supervoimia". Osa elokuvista on ollut hyviä, toiset kehnompia ja mahtuu mukaan tietysti ainakin yksi aivan kamalakin elokuva. DoFP kuuluu jälleen ensemble-elokuviin ja yhdistää ensimmäistä kertaa ensimmäisen trilogian hahmot jokunen vuosi takaperin ilmestyneen alkuperätarinan (First Class) hahmojen kanssa, jotka ovat siis suurimmalti osin nuorempia versioita alkuperäisten leffojen hahmoista. Ja tämänhän mahdollistaa jälleen kerran aikamatkustus.

Tarina itsessään alkaa lohduttomasta tulevaisuudesta, jossa mutantit on lähes hävitetty maailmasta Sentinel-robottien toimesta, eikä jäljellä olevilla ihmisilläkään kauhean mukavat oltavat näytä olevan. Meininki näyttää enimmäkseen keskitysleiriltä. Viimeisimpien elossa olevien mutanttien joukossa ovat alkuperäisestä kolmesta elokuvasta tutut voimakkaat mutantit kuten Professori Charles Xavier, Wolverine, Magneto ja kourallinen muita, jotka ovat joutuneet umpikujaan vastustajan kanssa, jota he eivät pysty peitota, sillä Sentinel-robotit pystyvät mukautumaan mutanttien voimia vastaan. Viimeisenä oljenkortena Xavier ja Magneto päätyvät lähettämään Kitty Pryden avustuksella Wolverinen ajassa taaksepäin nuorempaan kehoonsa ja etsimään nuoret versiot kummastakin, että he voivat estää kamalan todellisuutensa toteutumisen. Wolverine päätyy vuoteen 1973 ja tästä alkaakin melkoinen vuoristorata, joka on täynnä perinteisiä X-Men -teemoja, kuten vapaus, pelko, viha ja toivo. 

Voi olla, että parin vuoden takainen The Avengers teki minulle tepposet Days of Future Pastin suhteen, sillä kyseisen leffan ja tämän elokuvan trailerin nähtyäni odotin ilmeisesti jotain aivan muuta. Elokuvan ohjaaja Bryan Singer mainosti DoFP:tä suurimpana X-Men -elokuvana tähän asti ja se on toki totta, mutta eri tavalla kuin itse luulin. Siinä missä The Avengersin suuruus on täyteenladattuja överitoimintakohtauksia ja pieniä taukoja sitä tasapainottamaan, on Days of Future Pastin suuruus sitä, kuinka tarina tapahtuu kahdessa eri ajassa samanaikaisesti ja kuinka tiettyjen hahmojen kehitykseen panostetaan voimalla. Toki tämäkin elokuva sisältää muutamat todella näyttävät toimintakohtaukset, mutta draamalla on elokuvassa paljon enemmän sijaa, kuin toiminnalla.

Tarina nojaa hyvin suurelta osin nuoren Charles Xavierin (James McAvoy) matkaan epätoivosta kohti jotain parempaa Wolverinen (Hugh Jackman) avustuksella ja matkaan antavat oman suuremman tai pienen panoksensa useat hahmot, merkittävimpinä nuori Magneto (Michael Fassbender) ja Mystique (Jennifer Lawrence). Kuten aiemmin mainitsin, elokuva keskittyy hahmonkehitykseen ja draamaan toimintaa enemmän ja siinä mitataan näyttelijöiden uskottavuutta sen sijaan, että Chris Hemsworth ja Robert Downey Jr. heittelevät Joss Whedonin one-linereita toisilleen jatkuvan toiminnan keskellä. James McAvoy on elokuvan kantava voima ja tekee erittäin hyvän ja uskottavan roolin miehenä, joka on menettänyt liikaa. Hahmoa on mielenkiintoista seurata ja sen tunne välittyy valkokankaan toiselle puolelle. Jackman on jälleen mies paikallaan Wolverinena, miehenä jonka ilmeistä ja puheesta välittyy se fiilis, että " ihan sama ", mutta jonka empatia ja potentiaali kumpuavat hyvin voimakkaina pintaa syvemmällä. Jennifer Lawrence on osittain tarinan keskiössä mutanttina, jonka geenit mahdollistavat tappajarobottien synnyn ja oman epävarmuutensa vankina. Lawrence tuo ihan hyvin Mystiquen fyysisyyden valkokankaalle, mutta jotakin hahmon syvyydestä jää silti puuttumaan, sillä siinä missä Rebecca Romjin-Stamosin näyttelemän Mystique oli äärimmäisen voimakas ja itsenäinen hahmo ensimmäisessä kolmessa elokuvassa, on Lawrencen versio vähän teinimäinen ja hölmö. Se sopi hyvin First Classiin, mutta ei niinkään tähän elokuvaan.

On hyvin mielenkiintoista, että vaikka pidän Michael Fassbenderistä erittäin paljon näyttelijänä, niin hän on näyttelijöistä varmaan elokuvan suurin heikoin lenkki. First Classissä Fassbender teki mainiota työtä nuorena ja vihaisena selviytyjämutanttina, jonka viha ihmiskuntaa kohtaan oli aikalailla tapissaan. Se sopi tarinaan ja elokuvan kontekstiin. Ongelma vain DoFP:n kohdalla on se, että valkokankaalla nähdään myös Sir Ian McKellen ja hänen alkuperäinen versionsa Magnetosta. Siinä missä James McAvoy ja Sir Patrick Stewart tuovat hyvin vakuuttavasti esiin hahmonsa aikajanan ja muutokset, minun on todella vaikea nähdä sitä Fassbenderin ja McKellenin hahmojen välillä. Osa syystä on varmasti toki myös sarjakuvissa, sillä Magneto on ehkä parhaita esimerkkejä sarjakuvapahiksesta, joka ei lopulta ole edes pahis. Hän paljon kärsinyt hahmo, joka koittaa edistää ja auttaa omanlaisiaan hinnalla millä hyvänsä. Magneto on häikäilemätön hahmo monessa mielessä, mutta McKellenin suoritukset ovat aina tuoneet myös esiin hahmon empaattisen ja hyvän puolen ja sitä Fassbender ei onnistu jostain syystä tavoittamaan. McKellenin kasvoilla ei välttämättä tässä elokuvassa nähdä montaa ilmettä, mutta ne kaikki välittävät surua, katkeruutta, omistautumista ja tietynlaista epäitsekkyyttä. Fassbenderin ilmeet ja hahmon valinnat elokuvassa eivät oikeastaan ilmennä, kuin vihaa, äärimmäistä katkeruutta, kylmyyttä ja itsekkyyttä. Hahmossa oli nähtävissä pieniä toivon pilkkeitä First Classissä, mutta jostain syystä ne on jätetty tässä elokuvassa miltei olemattomiin.

 

Muutoin elokuvan näyttelijät ovatkin sitten lähinnä lyhyissä sivurooleissa. Ne roolit toki esiintyvät useampaan otteeseen elokuvan aikana, mutta lähes dialogittomina ja yleensä taisteukohtausten yhteydessä. Näytteleminen on siis kyllä hyvää kautta linjan, mutta toisten hahmot ja näyttely tukevat elokuvaa ja sen tarinaa huomattavasti paremmin, kuin toiset.

No sitten se toiminta. Sitä on pariin otteeseen elokuvan aikana ja se ei kyllä jätä kylmäksi. Itse asiassa siinä suhteessa Days of Future Past on isointa ja siisteintä X-Meniä tähän asti. Erikoisefektit ovat kautta linjan erittäin hyvännäköistä katseltavaa ja meininki tuntuu penkissä asti. Mainittakoon myös, että CGI:llä toteutetut Sentinel-robotit ovat aika pelottavia, paitsi se päästä ammuttava tulisäde oli vähän hölmö, mutta muuten liike ja ulkonäkö ovat kyllä oikein paikallaan. Mutanttien erityisvoimat ovat tässä elokuvassa eniten esillä ja niistä ei kyllä pahaa sanottavaa tule mieleen. Erityisesti tykkäsin Blink -nimisen mutantin portaalikyvystä, joka näyttää elokuvassa aika mahtavalta.

Bryan Singer on onnistunut luomaan kyllä todella viihdyttävän, mutta myös tarinallisen elokuvan ja sitä kyllä seuraa sen parituntisen ajan hyvin mielellään, mutta olisin todella kaivannut panostusta tiettyihin elokuvan tarinallisiin aspekteihin, joista osan mainitsin jo aiemmin. Minun mielessäni herää lähinnä kysymys, että kun nykyään tehdään kerran jo niitä 2,5-3 tunnin elokuvia, niin mikset sinäkin rakas Bryan voinut vain ottaa ja käyttää näin monimutkaisen tarinan kertomiseen enemmän aikaa? Olisit voinut korjata aikaisempien elokuvien jatkumovirheitä, käyttää enempää aikaa muihinkin elokuvan hahmoihin ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan poistuin teatterista kummallakin kertaa tyytyväisenä siihen, mitä olin nähnyt, mutta varsinkin ensimmäisen jälkeen minulla oli kevyt pettymyksen maku suussa. Ehkä se johtuu juurikin siitä, että The Avengers ja Nolanin Batman-trilogia ovat nostaneet riman aika korkealle sarjakuvaelokuvien suhteen. Eikä se johdu niiden yksittäisistä ominaisuuksista, vaan kautta linjan toimivasta ja koherentista kokonaisuudesta. The Avengers on toimintapainotteista ja nopeaa, mutta se tekee sen tyylillä ja panostaen. Nolanin trilogia taas panostaa voimalla draamaan ja onnistuu loistavasti. Ehkä pieni pettymykseni DoFP:hen johtuu jotenkin niistä pienistä asioista, jotka olisi voinut tehdä paremminkin. Mutta onhan Singerillä toki aikaa vielä korjata niitäkin, vuodelle 2016 on nimittäin jo ilmoitettu tulevan X-Men: Apocalypse, joka sisältää sarjakuvahahmoinhokkini Apocalypsen, tuon Teräsmiestäkin tylsemmän hahmon.

Mutta älkää käsittäkö väärin. X-Men: Days of Future Past on hyvin laadukas sarjakuvaelokuva ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille hyvän elokuvan ystäville. Sarjakuvaelokuvafaneillehan se on tietysti pakko katsoa. Eikä se sillä tavalla kylmäksi jätä lainkaan, päinvastoin.

3½/5