The Amazing (?) Spider-Man 2

 (Voi sisältää muutamia spoilereita)

Muistan keskustelleeni ystävieni kanssa vuosien mittaan monta kertaa siitä, kuinka eri elokuviin "täytyy" suhtautua eri tavoin saadakseen niistä irti kaiken mahdollisen. Siinä missä monet ystäväni nauttivat lähinnä tietynlaisista elokuvista ja jopa niissä keskittyvät aina esimerkiksi siihen, kuinka realistinen elokuva on ja kiinnittävät huomiota mitä pienimpiin epäkohtiin, itse olen vuosien mittaan opetellut tai oppinut suhtautumaan jokaiseen elokuvaan omalla tavallaan niin, että huonokin elokuva saattaa monesti viihdyttää minua. Totta kai eniten nautin elokuvista, jotka haastavat minua ajattelemaan ja joissa näyttelijäsuoritukset, ohjaus tai muu on täysin kohdallaan, mutta minulle on yhtälailla tärkeää osata nauttia elokuvista, joissa ei lopulta ole logiikan häivääkään, tai jotka perustuvat lähinnä sille iänikuiselle kosto-teemalle. Yksinkertaisuudessaan katson vaikkapa Christopher Nolanin elokuvia, jos haluan ajatella ja jos haluan lähinnä viihtyä, niin katson Steven Seagalia jollain hänen kostoretkistään...

...Tai melkein mitä tahansa sarjakuvaelokuvaa. Olen äärimmäisen kiinnostunut sci-fistä ja fantasiasta, joten lienee sanomattakin selvää, että sarjakuvat ja niistä tehdyt elokuvat purevat minuun ja voimalla. Viimeiset viitisentoista vuotta ovatkin olleet melkoista ilotulista valkokankaalla, kun Marvelin ja DC:n sarjakuvasankarit ovat jatkuvasti nousseet koittamaan viihdytyskykyään katsojien edessä ja jotkin niistä pätkistä todella ovat onnistuneet, kun taas vähän liiankin monet ovat epäonnistuneet.

Kun ensimmäistä The Amazing Spider-Maniä alettiin tekemään, olin hämmentynyt. Elokuvasarja, joka viimeistä (varsin kammottavaa) osaansa oli varsin onnistunut, buutattiin yhtäkkiä täysin uusilla näyttelijöillä ja ohjaajalla. Noh, buuttaaminen on nykyään Hollywoodin tunnetuimpia konsepteja tai sitten vain remakejen tekeminen, mutta se mitä en tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt on se, miksi buuttaus ja remaket kohdistetaan elokuviin, jotka on tehty 5-10 vuoden sisällä (okei, en ymmärrä niitä yleensä muutenkaan). Avoimin mielin kuitenkin katselin ensimmäinen Hämiksen, mutta jouduin valitettavasti pettymään kovin. Hahmo, josta Tobey Maguire (ilmeistään huolimatta) oli tehnyt pidettävän ja uskottavan, oli ensimmäisen elokuvan ajan kateissa ja niin oli miltei kaikki muukin hohto ensimmäisen trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. Kun toinen osa alkoi häämöttää, en ollut lainkaan kiinnostunut. Kuitenkin hyvinkin visuaaliset trailerit ja näyttelijävalinnat saivat minut kuluttamaan yhden 7,50 euroa päivänäytökseen siinä toivossa, että ainakin luvassa on jotakin visuaalisesti kovin viihdyttävää.

Elokuvan juoni on sitä perinteistä höttöä: Peter Parker nappailee roistoja ympäri kaupunkia, ongelmoi teinimäisesti suhteessaan, jostain raosta putkahtaa pahis... ja toinen... ja kolmas... ja... Olikohan niitä enemmän? Noh, joka tapauksessa tarinan pääpaino on siinä, kuinka Hämähäkkimies kohtaa jonkun itseään voimakkaamman, samalla kun hän yrittää saada selville vanhempiensa kohtalon ja tapaa pitkästä aikaa lapsuudenystävänsä, joka jakaa jotakuinkin samanlaisen taustan vanhempiensa suhteen. Mutta harvemminpa sarjaelokuvat jaksavat varsinkaan kirjoitettuna juonellaan hämmästyttää. Toiset niistä tosin tuovat tunteen paremmin valkokankaalle, jossa kummatkin uudet Hämikset valitettavasti epäonnistuvat. Ensinnäkin The Amazing Spider-Man 2 jatkaa täysin samaa linjaa ensimmäisen osan kanssa tehden Peter Parkerista edelleen lähinnä käsittämättömän ärsyttävän kuittailijan ja olemuksineen. On todella vaikea suhtautua elokuvaan, jossa päähahmo on sen epäsympaattisin hahmo. Vaikka Peterin vanhemmat yrittävät pedata kovasti sitä " voi toista... " -fiilistä katsojalle, niin ei se siinä onnistu missään kohtaa, vaan ainoat elokuvan sympatiat ovat lähinnä elokuvan "pääpahiksen" ja Parkerin tyttöystävän, Gwen Stacyn puolella. Jopa Harry Osborn on sympaattisempi hahmo, kuin Andrew Garfieldin esittämä Hämähäkkimies, mutta mukaudunpa siis tilanteeseen ja yritän nauttia elokuvan muista ominaisuuksista.

Juoni ja päänäyttelijä ovat siis poissa pelistä, ehkä siis suuntaan katseeni ensimmäiseksi pahiksiin, jotka sarjakuvaelokuvissa näyttelevät luonnollisesti suurta osaa ja se onkin ensimmäinen alue, jolla The Amazing Spider-Man 2 onnistuu kohtuullisen hyvin. Jamie Foxx on välillä käsittämättömän hyvä ja välillä käsittämättömän rasittava näyttelijä ja kakkos-Hämiksessä hän onnistuu jälleen mainosti, joskin efektien avittamana. Onnettomuuden seurauksena sympaattinen ja vähän yksinkertainen Max Dillon muuttuu supervoimakkaaksi Electroksi, joka pystyy kontrolloimaan sähköä ja siinä ohessa menettää hyvin pitkälti järkensä ja haluaan pakkomielteisesti tappaa Hämähäkkimiehen. Foxx onnistuu olemaan ensin hyvin sympaattinen ja hellyyttävä ja myöhemmin juuri oikealla tavalla pahis, vaikka tokikaan mihinkään äärisuorituksiin ei venytäkään (ei siis minkäänlaista pelkoa herrat Ledger ja Hiddleston). Vielä mielenkiintoisempi ja vakuuttavampi on nuoremman sukupolven Dane DeHaan Harry Osbornin roolissa ja häneltä elokuvassa nähdään ylivoimaisesti paras roolisuoritus koko elokuvassa. Tämä ei toki ole kovinkaan yllättävää, mikäli DeHaanin elokuvia on nähnyt (suosittelen erityisesti Chroniclea), mutta aina yhtä miellyttävää. Ero on tosin siinä, että mies on aivan loistava jo paljon ennen, kuin hänestä tulee edes varsinaisesti pahis. Ehkä vähän harmittavammin hänestä tulee huonompi ja jonkin verran camp-henkinen, kun hänestä myöhemmin tulee jotakin muuta. Valitettava muutos, mutta onneksi DeHaan nähdään suurimman osan elokuvasta Harrynä. Se, miksi elokuvaan on ängetty vielä Paul Giamattin Rhino, on minulle täysi mysteeri. Jotenkin kyseinen liittyy ilmeisesti trilogiaksi venyttämiseen ja niin edelleen, mutta hahmo on täysin turha, eikä viihdytä millään tavalla, joten... miksi?

Kuten aiemmin jo sanoin, trailerit vakuuttivat minut visuaalisuudellaan, vaikkakin CGI:n määrä jälleen kerran herätti isosti kysymyksiä. On väsyttävää katsella elokuvia, joiden CGI-hahmot ovat täysin epäuskottavia ja näyttävät lähinnä räsynukeilta, joten olin vähintäänkin huolestunut, miltä kaikki näyttäisi kakkos-Hämiksessä. Ilahtuneena sain kuitenkin huomata, että visuaalisuus todella toimi kyseisessä elokuvassa. Vahvasti efekteihin pohjaava Electro ja hänen sähkötemppunsa ja pelkkä Hämähäkkimiehen seuraaminen on suurimman osan ajasta uskottavaa ja hyvännäköistä ja elokuvasta on siinä mielessä helppo nauttia sen jättimäisen popcorn-kipon kanssa. Ainoa isompi facepalmin paikka on Rhinon esiintyminen elokuvan loppupuolella, joka oli ainakin minulle melkoinen riman alitus, mutta ei sen niin väliä, kun muukaan elokuva ei mikään mestariteos ollut.

Kaiken kaikkiaan The Amazing Spider-Man 2 oli elokuva, johon suhtauduin ennakolta niin, että odotin siltä pelkkää aivotonta viihdyttävyyttä. On siis melko valitettavaa, jos niin pienillä odotuksilla joutuu pettymään. Ajattelin nimittäin, että ehkä ensimmäisen elokuvan idioottimaisuuksista olisi opittu ja tehty asioita paremmin, mutta valitettavasti parannukset jäivät kovin vähiin. Nautin kyllä elokuvan visuaalisuudesta ja pahisnäyttelijöistä, sekä ajoittaisesta äänisuunnittelusta (vaikkakaan en ymmärrä, miksi ihmeessä Electron flippaamiseen piti saada lyriikat, kun pelkkä musiikki ja tehosteet olisivat olleen paljon tehokkaampia), mutta päänäyttelijän ja -hahmon rasittavuus, ohjauksen ja käsikirjoituksen kehnous ja vain yleinen keskinkertaisuus saivat minut jälleen ikävöimään Raimin alkuperäisen trilogian (no okei, ei sen kolmannen osan) fiilistä. Ei The Amazing Spider-Man 2 mikään huonoin sarjaelokuva ole, ei se edes lähellä, mutta se suoriutuu silti kovasti alle sen, mitä sopii odottaa ja se harmittaa. Toki elokuvaa voi suositella aivottomien mättöjen ystävälle ja vain yleisesti sarjaelokuvia katsovalle, mutta minulle se ei tarjonnut kuin yhden katsomiskerran (ja omituisimman lopputeksti-kohtauksen ikinä), jonka jälkeen tuumasin lähinnä, että " no jooh.. "

2 / 5